Vienous (kehitelmä, ehkä hupaisa)  

 

"Kirjoitin tämän huviksi itselleni. Ei tämä ketään kiinnosta." (Irene Vallejo)

Irene jatkaa: Kerron unelmiin ja muistoihin kietoutuvista fantasioistani. Kirjoitan jotta tarinat eivät koskaan päättyisi. Sanojen herkkä loimi kiehtoo minua.

Yleisön edessä hän on pelkkää hymyä. Yleisön ihasteleva käytös vaivaannuttaa hänet. Mutta hän ottaa ihastuksen vastaan, yhtyy taputuksiin, ristii kätensä rinnalleen, kumartaa vienosti, on hämillään mutta hymy leviää kasvoille uudestaan ja uudestaan. Hänessä huokuu nöyryys, vaatimattomuus.

Hän voisi sanoa kuten Horatius ja Ovidius keisaria liehitellessään: Loin työn, jota ei tyhjäksi tee Juppiterin viha, ei tuli, rauta eikä kalvava aika. Loin monumentin, joka kestää paremmin kuin pronssi, voittaa pyramidit korkeudessaan, jota eivät tuhoa loputtomat sateet, eivät kylmät tuulet eikä ajan kulu. - Ei, tuollainen ei istu Irenelle.

Hän - sanojensa mukaan pieni koulukiusattu saragozalaistyttö - sanoo samaistuvansa herkkään ja haavoittuvaan Tulitikkutehtaan Irikseen. Kaurismäen elokuvien hahmot tuntuvat läheisiltä ja tunnistettavilta. Niissä on samaa kuin Espanjan kirjallisessa perinteessä, kiinnostus epäonnisiin erikoisiin hahmoihin. Lannistumattomuus tuo mieleen Cervantesin, hän sanoo.

Etsin Irene Vallejon Papyrys-kirjaa kirjastoista. Satojen varaajien jono, kaikki juoksevat saman kirjaston perässä. Tuota pikaa löydän kirjan kallion laelta, Aallon talosta. Selailen, luen pari sivua, hämmennyn. Eikö kirjan pitänyt kertoa kirjoittamisen, kirjan, lukemisen, keksimisen historiasta. Irene hörisee omiaan, tarinoi, jutustaa, luo kuvaelmia. Kirja oli jo vähällä jäädä hyllyyn kymmenien muiden lukemista odottavien joukkoon.

Tiedeklubiksi itsensä nimenneillä oli aiheena ’mikä on klassikko’. Kevyitä puhuivat, heikosti vakuutti, puhujat tarkoin valikoitu, oikeaoppisia, oikeintietäjiä, oikeinkertojia. Oikea klassikko on kuulemma Linna. Minun pohjantähteni sammui siihen kun koskelan pojanpoika kuntademariksi heittäytyi. Siihen loppui linna, en enää aikaa tuhlaa. Mutta olihan Irenelläkin yhden pätkän otsikkona ’klassikko’. Mitä hän sanoo, onneks ei puhu linnasta? Irenen Papyrusta on kiva lukea, se koostuu palasista, kuvaelmista. Palasia voit lukea mistä huvittaa, ekasivun, vikasivun, keskeltäkin. Tarina alkaa ruo’osta. Mikä on kaanon. Qanu, qaneh, qanja, kanon, suora kuin ruoko. Mittakeppi, suora viiva, vaaka, mittanauha, oikeaoppinen, ortodoksia, kirkollinen, kristillinen, neljä evankeliumia, neljä eikä muita, jumalainen innoitus, pystysuora, hierarkia, suljettu, pysyvä, ajaton. Mutta: me himokkaat luemme päinvastoin, jotain aivan muuta, näin Irenekin kertoo. Nukahdin kun kasarmilla olisi pitänyt tuijottaa Tuntematonta, tuota naivia.

Irene kirjoittaa kuten Päivi Mehtonen käskee. Luo oman muotonsa. Kokeilevaksi esseeksi itsensä mainitsee. Turha sitä on noin hienosti nimetä. Kirjoittaa mitä mielen kuvitus keksii, mikä huvittaa, tuntuu hyvältä. Imitoin Ireneä, huviksi itselleni. Päivi, häneen palaamme kohta, kertoo kuinka herkät tunnot mutaan painettiin, tuhkaksi poltettiin. Tuhkaksi kuin Niilin suiston museion.

Vapaasti lukien, pohtien, pysähdellen ehkä tunnistat juonen. Alussa, ekasivulla ratsujen väki kirmaa mykenein mailla, meren taa, väijyjiä väistellen, tomu pöllyää. Kirjat kaikki, yli mannerten on määrä tuoda museoiniin. Vikasivulla kirjastojen väki toisen meren takana, natojen mailla, appalakien rintamilla kiirtää kirjakuormaa laman lamauttamille. Välissä yli kaksi vuosituhatta, suora kuin ruoko, ei, vaan joki se on, mutkainen, kiemuruinen, välillä katoo, kohta pulppuaa, kirjan, hengen, aattelun historia. Ajan siivillä, sadoin vuosin ja tuhansin, piirtyivät sarvet härjille, sarvi aaksi kääntyy vääntyy, kuka hän oli tunnisti äänteet, vokaalit, keksi äänteille merkit ja nimet, alfat, beetat, kirjaimet, laveni tapa kirjoittaa ja lukea, näprättiin papyrys, perga ja paperi. Klassikot, kuka nimeää, kuka muka lukisi. Kaikki eivät perää. Moni lukee vastaisia. Taidan kuulua vastaisiin, melkein. Ovidius veijari, ukrainan maille matkattiin. Lucretius, viihteen välttää, aineen avaa.

Ireneen rakastuu väkisin. Hän löytää hiljaisen, unohdetun, rannan kaistaleen, kulttuurien risteymän, reteän realistin, kertoo paimenen päivät, antaa aatelin olla ja unohtua, muistaa arvoitusten kysyjän, tästä alkoi filosofia, ei agoralla vaan kaislojen suheessa, rannan rajassa, tuulen leyhyssä, vokaalien keksijä, hautansa hiekassa jossain, herakleitos virran viertää, luostarien hiljaiset kopioijat, euroopan nimeäjä, siskonsa huhuaja, nimi kallioihin käy, oxfordin tärkeilijät, nyt yksin kadulla käyn, apurahani kulutan, saragozan tyttö.

 

Irene Vallejo: Papyrus. S&S.

Temperamenttia (video)

Suvi Ahola: Matkalla sanojen kanssa. HS 13.6.2021.

Emilia Miettinen: Kulttuurimatka ihmiskunnan perustuksille. Kiiltomato 21.1.2022.

Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Poesia.

 

 

Untitled Document