Politiikan ylimielisyyden syyt pilkistivät suuressa vaalikeskustelussa



Viime aikojen vihastuttavin ja vieraannuttavin ilmiö on ollut eduskuntaan ja hallituspuolueisiin pesiytynyt ylimielisyys. Se näkyy heidän käyttäytymisessään viimeistä piirtoa myöten: kikattelevat, halailevat, ivailevat ja naureskelevat oppositioedustajille. Tämä ilmiö on paha, todella paha.

Kyseessä on politiikan rakenneongelma. Vähemmistön suoja poistettiin perustuslaista. Ihme kun suoja yhä on osakeyhtiölaissa. Viimeinen ulkoinen ja ajoittain arvaamaton pidäke hallituspuolueiden ylivallalta poistettiin kun presidentiltä vietiin oikeus olla mukana hallitusta muodostettaessa tai peräti hajottaa eduskunta.  Tällä hetkellä hallituspuolueiden ylimieltä ei uhkaa mikään, ei mikään.  Se näkyy ja on tuhoisa.

Politiikasta katoaa keskustelevuus, uusiutuvuus ja dynamiikka. Hallitusohjelma on enemmän tai vähemmän hätäpäin kasattu kyhäelmä, joka jäykistää politiikan vuosikausiksi. Ohjelmaa laadittaessa kullekin puolueelle lahjoitetaan keppihevonen, suuri tai pieni, joka yhteishengen nimissä ajetaan väkisin läpi. Järkyttävä esimerkki on tuulivoimatariffi (vihreiden keppi), jolla meidät kaikki pakotetaan maksamaan muutaman suursijoittajan suurtuotto, törkeistä törkein.

Mauno Koivisto teki uroteon katuessaan yliparlamentarismia. Olennaista ei – minun mielestä – ole vahva presidenttiys vaan se että ylimielisyyteen taipuvaisten puolueiden vallalle on tarvittaessa jokin ulkoinen pidäke, olkoon se vaikka presidentti. Nyt sellaista ei ole. Nykyisten kriisien pohjimmaisena syynä niin taloudessa kuin politiikassakin on vallan pidäkkeettömyys.

Parlamentarismi on tyylikäs sana ja sellaiseksi imagoitu. Tänä päivänä parlamentarismiin kätkeytyy pikkudiktaattorien pidäkkeetön valta, pehmennetty diktatuuri.

Mitä lie perussuomalainen (en muista nimeä) tarkoittanut sanoessaan että poistaa varmistimen kuullessaan sanan parlamentarismi. Unohdetaan hetkeksi tunteet, fraasit, hokemat ja mantrat ja kysytään viileällä tutkija-asenteella, voisiko noissa sanoissa olla jotain perää? Ensinnäkin: parlamentarismi on tietyllä tavalla vastakohta kansalaisdemokratialle, ehkä jo vanhakantainen aikansa elänyt kuollut ja epädemokraattinen instituutio. Toiseksi: mikä on parlamentin innovatiivisuus? Onko se ajatuspaja, think tank, tutkimushenkinen instanssi, kansakunnan henkisen ja älyllisen elämän inspiroija? Ei vakuuta, ei innosta. Kolmanneksi: onko parlamentti eturyhmien bulvaani ja samalla myös oman itsensä eturyhmä? Tältä näyttää. Kiistättekö?

Suuressa vaalikeskustelussa 19.1. sivuttiin hallituksen muodostamista keväällä 2011. Paavo Väyrynen moitti ja kysyi, miksi relevantteja vaihtoehtoja ei päästetty edes pohdintaan (esim. sd + ps + kesk). Nyt kun seurataan miten ylimielisellä, lukkiutuneella ja epäanalyyttisellä tavalla hallitus toimii, niin keväisen laiminlyönnin rasite kasvaa päivä päivältä. Tämä havainto saattaa olla presidentinvaalien 2012 merkittävin tulema ja vaikutus riippumatta siitä kuka valitaan niin sanotuksi presidentiksi.

Onko Mauno Koivisto ainoa ajattelukyinen ihminen Suomen politiikassa? Nyt kypsään ikään ehdittyään.