Mikä
kääntää länsimaisen
tuhokierteen
Toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden johtajisto
pelkäsi kommunismin leviämistä.
Tartuntavaaraa vastaan
luotiin kevyitä estoja, Suomessa mm. lapsilisä,
kansaneläke, kouluja ja yliopistoja. Yhteiskunnassa vallitsi
joltinenkin yhteistunne.
Parin viime vuosikymmenen aikana kehitys on kääntynyt
ja
revennyt täysin holtittomaksi. Yhteistunne ja vuorovaikutus
kansanryhmien väliltä on kadonnut. Eliitit ovat
käyneet
tunnottomiksi, eivät näe etuuksiensa olevan uhattuja
millään tavoin, he suorastaan rehvastelevat.
Politiikan toimijat on kytketty mukaan, tavallaan lahjottu:
hyvät
etuudet, politiikan ammatillistuminen,
hämäävä
retoriikka (“perusturvan korotus”) sekä
raaka
vallankäyttö (Kataisen hallituksen muodostaminen).
Yhteiskunnan rakenteet on säädetty betonoimaan
eriarvoisuutta: palkkaerot,
työeläkejärjestelmä,
osakeyhtiön vastuurajat ynnä muuta. Ohessa pari kuvaa
kehityksestä Suomessa 1990 alkaen.
USA:ssa The
Economic Collapse -blogi on koonnut tilastoja, jotka
kertovat amerikkalaisten putoamisesta köyhyyteen.
Tässä
Taloussanomien
hyvä uutisointi blogin jutusta.
Ja vielä suomalaisnäkemyksiä siitä millä
palkalla ‘jungnerit’ arvioivat
selviytyvänsä.
Kysymys kuuluu, mikä voima palauttaa takaisin aiempien
vuosikymmenten sosiaalisen suhdanteen, joka loi yhteiskuntiin
yhteistunnetta ja mukaanottavia rakenteita. Kataisen hallitukselta
tätä on vuorenvarmasti turha odottaa.
Entä edustuksellisen politiikan oppositio
tällä
hetkellä? Ei hyvältä
näytä. Timo Soinilta on
kadonnut sosiaalisten kysymysten tunto, tosin sitä
löytyy
puolueen muutamilta muilta edustajilta. Keskusta on
häilyväinen ja ajelehtiva, lipsahtaa
herkästi kuri- ja
kasvupolitiikan puolelle (Kiviniemen kolme koota).
Mikä on siis vastaus otsikon kysymykseen?
