Tieteen lukutaidolla valtio- ja säätiövetoista tutkimusta vastaan

 

 

Anu Kantolan kolumni (HS 1.12.) pani miettimään. Suomen akatemian rahoittamassa ja valtioneuvoston siunaamassa tutkimuksessa, jota Kantola sanoo vetävänsä, on jotain kummaa. Mitä tuo kumma on? Yritän kertoa pohdinnoistani.

Kirjoitukseni laajenee koskemaan suomalaista yhteiskuntatutkimusta ylipäänsä.

Suomen akatemia perää kansalaisilta tiedon lukutaitoa. Nyt meillä on otollinen tilaisuus harrastaa ei vain tiedon vaan tieteen lukutaitoa. Alamme tutkia Kantolan tutkimusta.

Hankkeen nimi on kuilut ja kuplat (biases and bubbles, bibu). Kuinka Akatemia ja valtioneuvosto ovatkaan keksineet ryhtyä tutkituttamaan kuiluja ja kuplia? Mitä nuo kuilut ovat? Keitä tai mitä kuiluista löydämme (eihän vaan itseämme)? Odotamme hankkeen tieteellisiä tuloksia jännityksellä.

Anu Kantolan kolumni valottaa jo asiaa. Tutkijat ovat tehneet kyselyn. He kysyivät: ”Olisitko valmis maksamaan enemmän veroja, jotta koronaviruksen aiheuttama lasku valtiontaloudelle saadaan hoidettua?”

Kysyn teiltä, lukijat tai muut, millä tavoin arvelet yhteiskunan kuilujen tai kuplien paljastuvan tuohon kysymykseen saaduista vastauksista? Kantolaa vaikeus ei näytä vaivaavan. Päinvastoin, hän ei tyydy paljastamaan nykyhetken kuiluja vaan vastauksia prosentoimalla piirtää historian suuret linjat viime sodista tähän päivään, 70 vuotta. Kantola kertoo kahden tai kolmen sukupolven mielenlaadut. Tutkimus rulaa.

Kantolan kolumnin (ehkä bibunkin) avainsana on solidaarisuus. Sanaa lämmitellessään Kantola ei malta olla ivaamatta entisaikain vappumarssien haalistuneita lippulinnoja.

Uusempirismiä Harvardista ja Yalesta


Kantola on uusempiristi. Hän nojaa Harvardin ja Yalen professorien tietämykseen kertoessaan ”sotien jälkeisen aikakauden solidaarisuudesta Pohjoismaissa”. Tukevat ja syvälle menevät tietolähteet hänellä siis on.

Kantola kirjoittaa: ”Pohjoismainen solidaarisuus rakentui ajatukselle kaikkien tasavertaisuudesta: kaikille kuuluvista palveluista ja eduista. … Solidaarisuuden mittari on tulojen jakaminen – ennen muuta verot, joilla rahoitetaan julkiset palvelut ja tulonsiirrot…”

”Hyvätuloiset olivat avainryhmä sotien jälkeen”, Kantola jatkaa. – Missä mielessä hyvätuloiset olivat avainryhmä? (Ohimennen sanoen: Suomi on täynnä historian tutkijoita, joiden sydän sykkii ylempien ihailusta, aatelisista, kuninkaallisista, mannerheimeista. Helsingin yliopistossa liikutaan piireissä. Senköhän takia Keskisarja jätti yliopiston?)

Kantolan mukaan solidaarisuus alkoi ehtyä 1990-luvun alussa. ”Kyselytuloksissa erottui kaksi kiinnostavaa ryhmää… Hyvätuloiset näyttävät pitävän muita useammin veroja ja sosiaaliturvaa rasitteena… törmätään puheisiin nettomaksajista. Se jakaa kansalaiset maksajiin ja elätettäviin… hyvätuloiset eivät enää koe samanlaista solidaarisuutta kuin sotien jälkeen.”

Toinenkin kiinnostava ryhmä bibun kyselyssä on löytynyt: perussuomalaisten kannattajat. ”Uudet oikeistopuolueet haastavat vanhaa solidaarisuutta (tietolähteenään Kantola nojaa Harvardin professori Halliin)… Vene vuotaa myös kansalaisten syvissä riveissä, joissa ei enää olla valmiita panemaan euroja likoon, kun kansakunta on kriisissä.”

– Näin ylevin sanoin Kantola siis kirjoittaa. Kansakunta on kriisissä. Syvät rivit eivät tätä tajua. Onneksi USA:n professorit valistavat tietämättömiä.

Ihmisten mielialat sotien jälkeen


Millainen mahtoi olla yhteiskunnan henkinen ilmasto sotien jälkeen? Miten eri väestöryhmät – hyvätuloiset tai syvät rivit – maailmansa kokivat ja toisiinsa suhtautuivat? Onko meidän luottaminen professori Kantolan tieteelliseen tietoon tässä asiassa?

Saanen minäkin esittää arvion: Sotien jälkeen syvissä riveissä vallitsi innostunut henki, usko omaan tekemiseen. Kukin rakensi raiviotaan tai Pispalan tupaa omasta lähtökohdastaan, suhteessa omiin toiveisiinsa. Se oli täyteläistä elämää, näin uskon, olenhan sitä kokenut. Politiikan katoilla jengit väänsivät kättä eduista, luodaanko kansaneläke vai työeläke. Työeläkejengi jyräsi vuoden 1960 tietämissä. Siihen päättyi solidaarisuuden aika – mikäli sellaista oli ollut. Sotien jälkeen hyvätuloisten ‘solidaarisuus’ oli kummunnut myös pelosta, vaarasta ajautua kansandemokratiaan.

Kantolalla solidaarisuus näyttäytyy psykologisena ihmisluonteen piirteenä. Tällainen psykologisointi – vaikka siinä ohut toden säiekin olisi – on harhauttavaa ja petollista. Kantola kirjoittaa historiaa omasta maailmankuvastaan ja tenure trackistä käsin. Tietoperusteet hän poimii peterhalleilta Harvardista ja Yalesta.

Tieteen lukutaidon harjoittelijoina kysymme nyt, operoivatko tutkijat olennaisilla muuttujilla ja käsitteillä tai kuinka tuhdilla pohjalla Kantolan tulkinnat kyselyvastauksista ovat? Heidän esittämäänsä verokysymykseen olisin minäkin todennäköisesti vastannut kielteisesti. Mutta olen varma, että bibu-tutkijoilla ei olisi aavistustakaan kielteisen vastaukseni syistä. He lukisivat minua väärin. He kuvittelevat tietävänsä syvien rivien motiivit, ajatusketjut ja maailmankuvat. He luovat tulkintoja, sosiaalisia todellisuuskuvia, poliittisia väitelmiä ja syytelmiä ja levittävät niitä huipputason tieteenä. Tällaista tutkimusta rahoittaa ja siunaa Suomen akatemia, strateginen tutkimusneuvosto ja valtioneuvosto. Siinä aikamme neuvostovalta.

Kantola ei suoraan sano että käänne sotien jälkeisestä solidaarisuudesta tämän päivän solidaarisuuskatoon on harmillinen asia. Kolumnin hengessä asenne nähdäkseni näkyy. Kantolan sanoin ”vene vuotaa”. Mikä on Kantolan ”vene”? Yliopistoväellä, politiikan tutkijoilla, viestinnän tutkijoilla, sosiologeilla, taloustieteilijöillä on kirkas ja varma tieto siitä mikä ja millainen on yhteiskunta. Tutkijat lilluvat luomassaan käsitemeressä, jonka oikeellisuuta ja hyvyyttä he eivät hetkeäkään kyseenalaista, päinvastoin tyrkyttävät ja ohjastavat kaikki muutkin omaksumaan heidän sanastonsa, käsitteistön, ihmiskuvan, yhteiskuntakuvan, historiakuvan, tulevaisuuskuvan. Tällainen valmiiksi muotoiltu ja päällekäyvä tiede tuskin suurta arvostusta ansaitsee.

Mitä tieteessä kysytään – ihmisen itsellisyys?


Juuri sanomani ei tarkoita ettenkö voisi olla Kantolan kanssa yhtä mieltä solidaarisuuskaaren taittumisen harmillisuudesta. Mutta pysähtyminen tälle pintatasolle jättää pimentoon mielestäni olennaisempia kysymyksiä.

Ensinnäkin: mitä ovat solidaarisuuskäänteen taustat ja syyt. Heppoisalla ihmispsykologialla tai sosiaalipsykologialla, jota akatemian tai säätiöiden hankkeet (PALO, BIBU, muut) markkinoivat, ne eivät selity. Psykologisoiva ja syyllistävä selittely tähtää manipulaatioon, syvien rivien ohjailuun heidän (meidän) sitä huomaamatta.

Toiseksi: kysymys käsitteiden ja muuttujien olennaisuudesta tai harhattomuudesta. Missä elämisen sfäärissä tutkijat operoivat? Mistä ihmiskuvasta, mistä yhteiskuntakuvasta, maailmankuvasta he lähtevät? Mistä näkökulmasta, mihin rajoittuen?

Nykytutkijain ja ekonomistien lailla professori Kantolan käsitteitä ja muuttujia ovat palvelut, tulot, tulonsiirrot, verot, edut.

Tällainen ihmiskuva on toimistovaltainen eli byrokraattinen ja se kuvaa epäitsellistä ihmistä. Ihminen elää nukketeatterissa, jossa naruja kiskotaan ylös alas, nukkeparat sätkyilevät, saanko edun, enkö saa. Ihminen on elätti. Ihmisen ajattelu- ja kuvittelukyky ei ylitä veronmaksajuutta. Elämä on kuiva kuin karahka. Oman tekemisen tuntu on korvautunut kinalla ja vaadinnalla: palvelut, edut, tulot. Operoivatko tutkijat ja poliitikot karahkoillaan siksi että muuta he eivät osaa ( katso a-talk). Taiteilijasieluja he eivät ole, eivät koskelan jusseja.

Elättikuvan vaihtoehdoksi asettaisin ihmisen itsellisyyden. Itsellisyys ei ole solidaarisen vastakohta. Solidaarisuus syntyy itsellisyyden tahattomana oheisilmiönä samalla tavalla kuin Adam Smithillä kansakunta vaurastuu näkymättömän käden kautta. Elämä on spontaani, itsellinen, autonominen. Työtä ei minulle anneta enkä sitä hae, luon sen itse. Olen substanssi, sanoisi Spinoza.

Mikä on historian kulku sotien jälkeisestä ajasta nykyhetkeen? Itsellisyyssanan (omaehtoisuuden) valossa synkkääkin synkempi tarina. Sotien jälkeen ihmisten toimijuus oli heidän omissa käsissään. Lauri Viidan isä rakensi talon Pispalan rinteeseen jossa se seisoo tänäkin päivänä. Talouskasvuksi kutsutun pakkokollektivisoinnin myötä ihmisiltä vietiin itsellisyys. Me olemme sätkynukkeja, edunvalvojia, etuilijoita, sivustakatsojia, uupujia.

Tällaisen kehityskuvan tajuamiseen ei nykytutkijain kuvittelu- ja havaintokyky yllä. He pyörittelevät yhtälöitään, kyselevät, haastelevat, summaavat ja prosentoivat. Palkan saa siitäkin. Media avaa kolumnisivunsa päivittäin.


Prosentointi

Tutkijain mielihalu on piirrellä kuvioita, käyriä, pylväitä, ristiä. Kokeillaan mekin:


Kuvio on yksinkertaisuudessaan lähes bibu-tasoa. Kuvio kertoo kaiken vuodesta 1945 vuoteen 2020. Siinä on kaksi perusmuuttujaa: ihmisen alisteisuus ja ihmisen itsellisyys. Itsellisyys ja alisteisuus kulkevat ristiin, toinen alas toinen ylös (siis peilikuvia, mutta kumminpäin). Kolmantena kuviossa on – vappukielellä sanottuna – solidarnos. Solidarnos leijuu epämääräisemmin, pääsuunta on alaspäin, nykyiseen syvien rivien kuiluun.

Piilosanoma kuviossa on, että solidaarisuus ei ole hyvän tai pahan tahdon ilmaisu, ei psykologinen pohjimmiltaan. Solidaarisuuden aste ja sisältö määrittyy yhteiskunnan rakenteista, siitä kuinka alisteisia tai itsellisiä ihmiset ovat tai tuntevat olevansa.

Pitäisikö keksiä uusia sanoja


Keksisimmekö tutkijain operoimaa elämisen sfääriä kuvaamaan uusia ja ymmärrettäviä sanoja? Pitääkö meidän ryhtyä agricolaksi, uuskieleksi? Twitterissä ja tutkimuksissa aihetta sivuavia, ylistäviä tai parjaavia, tavalla tai toisella harhauttavia ilmaisuja on mielin määrin: talouskasvu, elintaso, hyvinvointi, hyvinvointivaltio, sosiaalivaltio, työllisyys, elvytys, lähiöt, syvät rivit, sydänmaiden kansa, uskonnollinen ja sivistymätön maaseutu, self help.

Juuri kun olin parjannut sosiologi Erik Allardtin alimpaan maanrakoon, löydänkin napakat sanat häneltä: having, loving, being.

Ekonomistien tavoin Kantolan todellisuuskuva ja sanasto liikkuu having-tasolla: edut, tulot, verot, työsuhde, nahistelu, materia. Having ei tarkoita elintasoa vaan poliittisen (ja tieteellisen) tietoisuuden kiinnittymistä etuiluteatteriin, karahkayhteiskuntaan.

Suomen menestystarina vei ihmisiltä itsellisen elämän tunnon, rakkauden tunnon (loving).

Ihmisen itsellisyyttä kuvaa sana being. Itsensä toteuttamiseksi HS:n toimittaja Timo Paukku suomensi beingin, hyvin sanottu, bra sagt.

Sanoitamme yllä olevan kuvion nyt uudelleen:

Politiikka ja nykytiede liikkuu having-maailmassa, hallinnoi ihmiseloa. Tätä voi luonnehtia vuosisadan tragediaksi. – Euripides, missä viivyt.

Being, omaehtoinen elämä on paennut ahtaisiin maankoloihin kuten päästäiset meteoriitin tuhottua maan elämän 60 miljoonaa vuotta sitten. Päästäisistä virkosi nykyelämä.

Rakkaus ja loving horjuu pikkujoulusta palaajan lailla. – Ovidius, astu laivaan Tristiasta, kirjoita meille muodonmuutos, rakkauden ilakointi. Unohda augustus.

Nykytutkijat ja yhteiskuntatieteet eivät tunnista ilmiöiden being, loving, having erilaisuutta. Nuo kolme sfääriä eivät ole tasapainossa – näin voi tiivistä nykymaailman ongelman. Nyt having on yllä kaiken. Tieteilylle, jos sellainen vielä elpyy, ei ole uljaampaa kysymystä kuin jäljittää sfäärien having – loving – being uudenlaista tasapainoa.

(Varalta on sanottava että havig – loving – being -tasapaino on kaikkea muuta kuin taloustieteen tasapainokäsitys. Ekonomistien tasapainoilusta voit lukea esim. kirjasta Talous ja filosofia, Jaakko Kuorikosken ja Aki Lehtisen kirjoitus).

Ollapa meillä kirjailija, joka kuvaisi elämän rehevyyden, elontunnon voiman sen sijaan että naukuu veroista, eduista, solidaarisuudesta. Onko hän Lahiri, onko hän Borges, onko hän maaginen realismi?

Mikä yhteiskuntatieteilyä Suomessa vaivaa?


Tuo oli kirjoitukseni työotsikko ensin. Yritän jotain sanoa vaikka taitoni heikoksi tunnen.

Nykytieteilyä lukiessa tulee tunne että ohi menee. Tutkimukset eivät tunnista kokemuksiani tai tuntemuksiani. Kantolankin kysymykset ovat kummia, vieraita, huonosti osuvia, harhaan vieviä. Tässä arvauksiani mistä voi olla kyse:

  • tutkimusta ohjaillaan ulkoa, rajaavista intresseistä käsin
  • yliopistojen sisäinen ilmapiiri on kuivahtanut ja vierautunut
  • yliopistojen tutkijakuntiin valikoituu karahkaihmisiä
  • tutkijat eivät tunnista oman maailmankuvansa piilovaikutusta työhönsä
  • ihmislajin älyllinen kapasiteetti on vajavainen
  • tutkijat ovat jumittuneet sanoihin, käsitteisiin ja muuttujiin, jotka Yehada Elkanan sanoin eivät ole oikeita

Ehkä kyse on kaikista näistä, enemmän tai vähemmän kustakin.

Kuinka meitä tutkitaan, yhteiskuntatieteiden metodologia


Miten soisin meitä tutkittavan?

Ennen kaikkea: tarvitaan viisauden tiedettä, filosofiaa, tieteenfilosofiaa, sivistyksen historiaa, näkymien keksimistä, mielikuvitusta. Nykyfilosofia on sisäpiirien keskinäistä sanailua ja kisailua, sammaloituva kilometripylväs maantien ojassa.

Haastattelututkimuksia saati gallupeja en enää noteeraa. Niillä saadaan mikä tahansa toivottu tulos. Mitä kysyvät, mitä eivät kysy, miten kysyvät. Sitä mitä ei kysytä ei ole olemassa. Haastattelut myös glorifioivat kohteensa. Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan edellinen haastattelututkimus glorifoi yritysjohtajat. Siksi HS, SK, Yle ja muut rummuttivat tutkimusta. Tutkijat eivät huomaa tutkimustensa piilovaikutuksia, pahimmillaan he asemoituvat pelleiksi ja narsisteiksi.

Tilastot ovat kuvailevia, kelluvat maailman pinnalla, vallitsevien käsitteiden ja muuttujien varassa. Tilastokellunta yksinomaistaa vallitsevan olotilan oikeellisuuden, toden, ns. faktan. Ekonomisteja luen enää tuskin muussa kuin ironisessa tai säälivässä sävyssä.

Määräistäminen, kvantitatiivinen. Aiheesta alempana.

Käsitteet. Pari vuosikymmentä sitten mieleen iskostui otsikko: onko meillä oikeat käsitteet. Näin kysyi Yehada Elkana. Vuosikymmeniin ei tuota kysymystä ole esittänyt yksikään suomalaistieteilijä. Toisiaan kiihdyttävä sisäpiiri ei kyseenalaista tietämisensä perustoja.

Fyysikko Rovellin kirjaa (Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää) pidän hyllyssäni koko ajan. Rovelli väittää muun muassa että käsitys ajan olemassaolosta on harhaa. Tai kertoo miten fysiikassa lähestytään informaation olemusta. Nautinnollista. Milloinkahan suomalainen yhteiskuntatiede kääntyy tähän suuntaan?

Empirismi tuotiin sotien jälkeen – kas vain – USAsta. Numeroa, tilastoa, faktoria, korrelaatiota, mediaania, marginaalia. Nyt empirismi palaa kotiin. Kuriirina toimii Anu Kantola. Empirismin huippu on kun kysäisee Harvardin Peteriltä tai Yalen Alexanderilta.

Tiedepolitiikka. Mitä ihmettä voi olla tiedepolitiikka? Tiedehän on vapaa. Ei tiedettä ja politiikkaa voida kytkeä yhteen, ei edes sanan tasolla. Kuten ei myöskään oikeutta ja valtiota – oikeusvaltio, ihme sana, jota jopa tieteilijät viljelee.
Bibun rahoittaja on akatemia, valtion virasto, OKM tulosohjaa ja strategioi. Bibua voi kerava-kielellä kutsua valtiolliseksi ja positivistiseksi kaljakellunnaksi. Toki kaikki tutkimus on pohjimmiltaan poliittista ja saa ollakin, niin myös bibu. Mutta poliittisuus täytyy avata. Meidän syvien rivien avain on tieteen lukutaito.

Kysymysten asettelu. Tutkimustyössä olennaisinta on mitä kysytään. Mitä ei kysytä. Mitä havaitaan (halutaan havaita), mitä ei havaita (ei haluta havaita). Objektiivisuuteen tai faktoihin vetoaminen ei ole uskottavaa. Objektiivisuus- ja faktapuhe on petollista (positivismi).

Sokrates-tyyppinen skeptisyys. Kyselevä epäily. Epäilevä tai kumoava logiikka. Dialektiikka, ehkä hyvä sana, ehkä ei. On kysyttävä myös nurjalta puolelta, joutomaalta, kysyttävä toisin, viärinpäin, kierrettävä ympäri, vasta- ja myötäpäivään. Sokrates johdatteli ansaan. Höttö pulpahti pintaan.
(Ihastuin ikihyväksi kun Malin kokosi kirjan Skeptisismi. Arvostan tieteilijöitä sittenkin, ehdin jo ajatella, kirjamessuillakin valistivat. Vuodet kuluu, missä he ovat? Mieleen hiipii kauhu: ei kai kirja ollutkaan tapa juottaa myrkky Sokrateelle.)

Piiloon painetut pohtijat. Peterhallit tai aleksanterit tuskin heitä lukee, ei kuulu Yalen tai Porthanian protokollaan. Miettimättä heitän kolme nimeä (tietäen että kenet tahansa mainitsemalla pääsee piireistä): Rosanvallon, C. Wright Mills, Ranciere. Kutsuttaisiinko tätä tieteelliseksi moniarvoisuudeksi, pluralismiksi, ties liberaaliksi.

Kokemus, tuntemus, mieli. Pintaempirismin, tönkköjen tilasto- ja prosenttilukujen sijaan kirjallisuus, taide, elokuva. Ne kertovat enemmän kuin tutkijan tuhatluku.

Pari yksittäisväittämää

Kaikkeus-puhunta
Kantola: Kaikkien tasavertaisuus. Kaikille kuuluvat palvelut ja edut. Koronapanostukset hyödyttävät kaikkia. Kansakunta on kriisissä.
Poliitikot, tuppurainen: EU:n elvytyspaketti on meidän kaikkien etu.
Tällainen kaikkeus-puhunta on epäuskottavaa, naivia, epätieteellistä, poliittista ja epätotta. Kaikkeus-puhuntaa viljelevät tuppuraiset, marinit, virkkuset, vanhaset, sarvamaat. Surullista, että kaikkeus-höttöä käyttävät myös akateemiset tutkijat.
– Kvanttiloogikot, missä te olette? Universaali, kaikki, kaikki, kaikki. Millä olemisen tasolla te kaikkeutta mittaatte? Jos hyöty-mittanne tilalle asetetaan vaikkapa ihmisen toimijuus, niin yhäkö ‘hyöty’ koskee kaikkia? EU:n elvytyspaketti keskittää toimijuuden pienelle osalle eurooppalaisia – vanhaset, marinit, maakuntien liitot, veeämmät, komissiot. Syvät rivit katsovat sivusta jos jaksavat. Siinä teidän kaikkeutenne.

Kantola (Yalen aleksanteriin nojaten): Pohjoismaissa kansalaisyhteiskunta ja vahva valtio ovat toimineet yhdessä.
Kuinka uskottava tai tosi tuo väite on? Sitä voi purkaa monin tavoin. Sosiaalialan järjestöt sidottiin valtiouskollisiksi jakamalla ‘valtiollisia’ avustuksia (aiempi Ray). Kulttuurin toimijat on kesytetty apurahoilla, valtion palkinnoilla, teatterien tuilla jne. Luonnonsuojeluliittoa valtio on elättänyt yli puoli vuosisataa. Kansalaisyhteiskunta kanavoitiin ensin järjestöiksi, sitten järjestöt valtioideologisoitiin.

Päätelmiä ja lisähuomioita

Valtiollisesti tai säätiövaroilla ryyditetty tiede johtaa tutkijain piirissä anomis- ja ylistysmentaliteettiin, hämyiseen tieteen ohjailuun. Tutkijat on saatettu instansseista riippuviksi (rahoituksen kilpailutus, pätkätyökulttuuri). Inhimillistä on, että tutkija samaistuu tai kokee toimeentulolleen hyväksi myötäillä instansseja ja jakaa oikeuttavaa kuvaa vallitsevista oloista ja kehityskuluista (Tukholma-syndrooma). Erityisansio on jos syyllistää syviä rivejä ymmärtämättömyydestä (solidaarisuuskato, populismi).

Säätiökentän mainitsin edellä ohimennen ja kevyesti. On hyvä huomata että valtio on säätiöitä vaurastuttanut mm. osinkotulojen verovapaudella samaan aikaan kun se nöyryyttää ihmisiä yliopistoissa ja maksattaa syvillä riveillä osinkoveroa 25,5 %. Valtio ja säätiöt kulkevat rinta rinnan. Yhtenä ilmentymänä on – sana jota ei saa sanoa – tieteen elitismi ja positivistinen pyöräily. Tätä ilmiökenttää voimme kutsua valtio-säätiö-elinkeinoelämä -korruptioksi.

Tarvitaan kriittistä tieteen lukutaitoa ja tieteenkritiikkiä. Tarvitaan viisauden rakastamista, filosofiaa. Tarvitaan tieteen (ja politiikan) nykyinstituutioihin nähden täysin ulkopuolista tutkimista. Tarvitaan tieteen harrastamisen ja tekemisen ulottumista kaikelle kansalle ilman minkäänlaisia arvostusasteikkoja tai hierarkioita – tohtoreita, dekaaneja, rehtoreita, neuvostoja, hallituksia, ministeriötä, eduskuntia.

Vallitseviin oloihin itsensä liimanneet tieteen instituutiot – akatemiat, säätiöt, yliopistot, ajatuspajat – ansaitsevat joutua myllerryksen kohteiksi. Monet niistä voidaan joko lakkauttaa tai muotoilla uusiksi tai korvata uusilla tai ylipäänsä todeta institutionalisoitunut tiede ja aikakausi päättyneeksi.

Meidän kansalaisten kannattaa luottaa itsemme. Emme ole tyhmempiä tai osaamattomampia kuin ylväinkään tieteen huippu.

Lähteitä ja lukemistoa (vapaa järjestys)

Anu Kantola: Mikä ihmeen solidaarisuus? HS 1.12.2020.

BIBU. Kansalaisuuden kuilut ja kuplat.

PALO – tutkimushanke.

Talous ja filosofia. Gaudeamus 2013. Jaakko Kuorikosken ja Aki Lehtisen kirjoitus.

Yehuda Elkana: Onko meillä oikeat käsitteet. Tieteessä tapahtuu 7/1997.

Malin Grahn-Wilder: Skeptisismi. Gaudeamus 2016.

Carlo Rovelli: Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää. Ursa 2019.

Ovidius

Euripides
(Tosihyvä tv-sarja teatterin kehityksestä antiikin Kreikassa lienee jo poistunut Yle Areenasta. Uusikaa se.)

Rosanvallon (wikipedia)

Juhani Kahelin: Perustuslaki on kansan takuu enemmistövaltaa vastaan (esittelee Rosanvallonin ajattelua).

C. Wright Mills
Jacques Ranciere

Erik Allardt (oma tuhma kirjoitelmani hänestä)