Sosiaalinen kansalaisuus murenee - mitä teemme?


Sosiaalinen kansalaisuus on nojannut yhtäläisiin oikeuksiin. Tätä perustuslain ideaa murennetaan hiljalleen. Tilalle tuodaan tulkintaa omavaraisista, omavastuisista, valintoihin kykenevistä kansalaisista. Sosiaaliset oikeudet muunnetaan menettelytavallisiksi ja sopimusluonteisiksi.

Välttämättä tuo ei kuulosta pahalta. Ihmisten itsellistyminen – eikö juuri siihen pidäkin pyrkiä. Mutta ihmisten erilaisuuksien tasolle laskeutuen kuva sumenee. Perustuslain murentaminen syrjäyttää ja eriarvoistaa heikompaa ainesta.

Omavaraisuus ja sopimuksellisuus sopii hyvin toimeentuleville ja terveille ihmisille. Ihmisten erilaiset asemat jäävät tunnistamatta. 2000-luvun hoivapolitiikassa ei ole tarjolla heikon kansalaisen paikkaa, sanovat tutkijat THL:n lehdessä. Tarveharkinta on tiukentunut ja sekin edellyttää neuvottelua. Neuvottelijalla pitää olla rahallista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa pärjätäkseen.

Palvelumarkkinoiden luominen ja/tai kotona asumisen ensisijaistaminen muuttaa ihmiset asiakkaiksi, ostajiksi, kuluttajiksi, sopimusten tekijöiksi. Logiikka eroaa sosiaalisten oikeuksien varaan rakentuvan kansalaisuuden logiikasta.

Kansalaisten aktivoinnin sanotaan olevan eurooppalainen tavoite. Käytännössä se tarkoittaa omavastuuta kustannuksista. Hoiva tuotetaan julkisen palvelun sijaan lähiomaisten tai markkinoiden toimesta. Suomalainen ja eurooppalainen eliitti näkee sen keinona korjata julkistalouden ongelmia ja integroida heikompi aines yhteiskuntaan. Mahtaako integrointi onnistua vai käykö päinvastoin?

Mitä teemme me? Keskittyvien ja yhä kauemmaksi karkaavien markkinoiden tilalle voisimme rakentaa lähiyhteisöllisempiä toimintamalleja. Esimerkkinä tulee mieleen vammaisten vanhempien toimesta Helsinkiin rakennettu Käpytikka-talo. Sen idea ja alkutoteutus oli hyvä, siitä miten se on sittemmin toiminut ei minulla ole tietoa.

EU:n säädättämät kilpailutuspakot sekä markkinakehitys keskittyvine yrityksineen syövät elintilan Käpytikan kaltaiselta toiminnalta. Valtio omilla laeillaan edesauttaa markkinaistavaa kehitystä. Eduskuntaan tuotua vanhuspalvelulakia kannattaa tutkailla tästä näkökulmasta. Luodaanko silläkin valmiiksi petattuja ja kuntien kautta riskittömästi maksettuja markkinoita sijoittajayhtiöille? Tai ajetaan vanhukset kotiensa yksinäisyyteen riutumaan olemattomin kustannuksin, puuropalkalla?

Markkinakulttuurin sijaan on rakennettava yhteisökulttuuria.

Yhteiskuntapolitiikka-lehden kirjoittajat sanovat, että perustuslain tulkinnan muutoksesta ja sosiaalipolitiikan kehityskuvasta on käyty liian vähän yhteiskunnallista keskustelua. Mitä ovat ihmisten omat käsitykset? Miten markkinaistava kehitys konkretisoituu ihmisten arjessa ja hoivakäytännöissä? Mikä on haavoittuvien ihmisten kohtalo? Kadota hiljaisuuteen?



Vastuullinen ja valitseva kansalainen: vanhuspolitiikan uusi suunta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2011.

Käpytikka-talo. Kehitysvammaisten nuorten urbaani asumisyhteisö.