Unohdetut herkkäsielut (kuvasto ja runoelma)

 

Jokunen peninkulma Savonlinnasta yläjuoksun suuntaan, seudulle jossa pitkä niemi on katkaistu kahdella kanavalla, vanhempi kaivettu mieskäsin, uudempi koneilla koverrettu. Sulkuja kanavissa ei ole, vesi auvosti virtaa kohti Saimaan alajuoksua, surullisna siitä ettei se enää vuoksena ryöppyä Laatokkaan, Nevaan, Pietaripaavalia hipoen Suomenlahteen. Pohjan suuntaan, tuonne ylenevään aukeaa laivoille väylä Joensuuhun, Enoon, Pieliselle, Kolin ohi kolkutella, Veeran helein laulatella.

Katkaistun niemen syvimmässä sopukassa, paikassa jonne kukaan ei eksy, löysimme, sattumalta löysimme. Putkinotkoksi Helsingin sivistyneet tämän nimeäisivät. Yhden putkinotkon jo ohitimme, se oli haukiniemi, oikein kyltti oli, kuulemma kirjailijan syntymäkoti. Ei, me emme laske notkoon. Rinteelle kapuamme, juteiniksi alamme, arvo heille meille, kivijalan muuraajille.

Humajavien kuusikkojen, männikköjen ja haavikkojen ohi kuljettuamme, kapenevan tien varressa, asukkaitta jäänyt pihapiiri. Ei rikos lie jos pihamaalla käyskemme, otamme kuvan, toisen. Mitä enemmän pihapiiriä katsamme, sitä selvemmin tiedämme: tässä on asunut kaunosielu, runon tietäjä, laulun laatija.

Kuvina nyt kerromme. Runoiksi pukisimme jos lönnruut olisimme. Aivan, ei ole tästä kumma matka Hummovaaraan, ison petäjän juurella lönnruut laulatti päiväkaupalla, kelpasi ressupekan säkeet eepokseksi. Ei kelpaa enää, televisio ja tvitteri kertoo: paholaisia täällä, pelkkiä paholaisia, perseestä ovat. Mutta me, kuvat tässä näppäilemme, sanat kaksi saatoksi saamme.

Käykämme siis kuviksi.

 

Asettelu - värit - verhot
Tuvassa avouuni (vai miksi sitä kutsuttiin), pata voi riippua koukussa.

 

Oven laudoituskuvion suunnittelu on vaatinut taiteilijan mieltä.
Alareunan kolo, onkohan se kissaa varten?
Pihamaalla koirankoppi.

 

Riimujen asettelu kuin kaulakoru naisen kaulalla.
Seinähirsien väri, vanhaa punamultaako?
Vajan takana alkaa järvi. Veneen kokka lepää pää alaspäin, suree.

 

Kaunotar. Tapaninpäivän hämärä tekee kuvasta lähes mustavalkoisen.
Reki olisi vielä pelastettavissa.
Reen omistajan voisi arvata sairastuneen äkillisesti, ehkä hän olisi siirtänyt reen sateelta suojaan.


Pihapiiri ympäröivine peltoineen on kokonaistaideteos.
Etelärinne viettää järveen. Rannassa kaksi venettä.
Tietä tänne tuskin on alunperin ollut, tuskin polkuakaan. Ehkä on kuljettu veneellä Oraviin, Linnasaareen (tänään kansallispuisto), ties Enonkoskelle, Savonlinnaan.
Peltoa talon eri puolilla on viitisen hehtaaria. Joku viljelee peltoa yhä, syksyllä puitu puimurilla, näin se pysyy avoimena.
Peltojen paikalla on alunperin ollut metsää. Metsä on pitänyt raivata, mieskäsin ja hevosvedoin. Lehmille kauraa, ohraa talven varalle.
Puhe joutopelloista ja niiden metsittämisestä on vastoin raivaajien työtä. Tämä pelto sentään säästyisi turvevihalta, lie kivennnäismaata.
Tilaa ympäröiviin metsiköihin tuskin on koskettu vuosikymmeniin. Järeitä kuusikoita ja männiköitä, tukevia koivupuskia, haavikoita, monimetrisiä katajia. - Ai, puupeltoa - sanotte te?

 

Savupiipussa on arkkitehdin käden jälki.
Tiiliulkonema lähellä katonrajaa, kauneudenko vuoksi?

 

Riihen hirsiseinät seisovat ryhdikkäinä. Sijainti kumpareella.
Jokainen rakennus saanut tuhdin kivijalan, ladotun ja muuratun.

 

Huolella aseteltu.
Mistähän mikin. Aisan osia. Korvon vanteita, ei hujan hajan vaan sisäkkäin. Pumppu. Mistä isopyörä, ulkolaidalla hampaisto, pyörittikö jotain, keskellä reikä, kuin akseli.

 


Sauna, sopusuhtainen
räystäs suorana kulkee
kultainen on katon nousu
savupiippu kohdallansa, ei tiilet tipu
oven vaaka vaa'allansa
ikkunoilla sorjat laudat
yksi puuttuu: varvun vääntö
seinän sievä, löylyn heitto.

Pensaista ja puuntaimista päätellen ei ole ollut saunojaa pariinkymmeneen vuoteen. Ihminen poistetaan luonnosta. Maailma ilman meitä.

 

Lehmien koti. Kivijalka on tuhdin miehen työtä. Korkeutta metri tai enemmän, luonnonkivistä lujasti muurattu. Alkuperäistä luonnonkiertoa, ensiökäyttöä.

Tiede, se tutkittu tieto kertoo että tämä elämänpiiri oli hiilineutraali esim. 1950-luvulla. Tänään hiilineutraalius on keksitty uudestaan, muka. (Sekö siis on siis perseestä?)

 

Omenapuita talon molemmin puolin.
Ollaan Jyväskylän korkeudella mutta savolaismailla.
Kivijalkaan on saaut kiikuttaa monta kiveä.

 

Surullista, vastuutonta.
Näin ei ihmisen työtä saa kohdella.
Omenapuu leikattava, uusi viereen astuttava
saunan harja auvommaksi
veneen kokka koukattava
ahvenelle aamiaista
maa mansikan kitkettävä
leikattava marjapensas.

 

Kissa, koira, navetassa karjaa, hevonen, riihi, pellot, omenapuut, pensaat, kalamaja, kaksi kaivoa, veneet, metsä, järvi, rannassa sauna, Saimaan laita.

Nykykielellä: arvoton, luonnoksi palaja, erämaistu, metsity, niele hiili, pelasta ilmasto.

 

Kuvat otettu 26.12.2020.

 

* * * * *

Miksi tämä kuvasto oli tehtävä.

Päivänä jona nämä kuvat otettiin, Suomen Yle esitti ohjelman Ikimetsä. Siinä suomenmaa nähtiin kahden osapuolen taisteluna: luontoväki vastaan metsätalousväki.

Tuo on puutteellinen kuva, vääristävä kuva. Niinsanottujen suojelijoiden ja talousväen välistä puuttuvat herkkäsielut, taiteelliset sielut, jotka ovat hiljaisella tavallaan luoneet kauneutta, luontoa hoivaten ei rikkoen, luontoon osallisena kuuluen. Heitä on ollut paljon, kukin omanlaisensa. He ovat jääneet taisteluosapuolten jalkoihin, heidät on syrjäytetty, unohdettu, heiltä on viety arvo, heidät alennetaan, heitä kutsutaan perseiksi.