Sauli Niinistön linnajuhat - sosialistisen realismin paluu

 

KSosialistinen realismi Neuvostoliitossa oli suuri erehdys. 1920-luvulta alkaen Stalinin johdolla se tappoi kokeellisen taiteen ja yhteiskunnan uusien muotojen etsimisen. Tänään se on pelkkää vitsiä ja kitsiä.

Ihmisymmärryksen ohuutta kuvastaa se ettei ”realismin” paluuta tänään huomata. Anna Tuori ja Aleksis Salusjärvi kirjoittavat Nuori Voima-lehdessä, kuinka meille on syntynyt kapitalistinen versio sosialistisesta realismista. Omasta hyvyydestä liikuttuminen ja itsensä haliminen on tapana Suomessa. Tuorin ja Salusjärven ärtymys kohdistuu pintapoliittiseen taiteeseen: Riiko Sakkinen, Jani Leinonen, Pekka Jylhä, Ai Weiwei. Taiteesta tulee itsestäänselvyyksiä kiljuvien kuoro. Näennäispoliittinen taide jättää syrjään osan taideväestä, mikä turhauttaa.

Ylen ja muun median hehkutus siitä että suuret katsojaluvut ovat osoitus yhteisyyden tunnosta on naivi. Yhtä hyvin ohjelmaa katsotaan ärtymyksen vallassa - voiko tämä olla totta. Motiivi katsoa linnanjuhlia on kriittinen purkava analyysi: keitä oli kutsuttu, keitä ei ollut kutsuttu, keitä vedettiin kameran eteen, mitä heidät pantiin sanomaan?

Löytyikö tilaisuudesta älyllistä monipuolisuutta, filosofiaa, taidetta, kriittistä tiedettä, vapaata kysymistä, ajatuksellista haastamista, ristikkäisiä näkökulmia? Pääsikö yhteiskunnassa vellova masennus ja ahdistus esiin?  

Olikohan Antti Tuuri ainoa kansaymmärteinen taiteilija? Minkä takia Sofi Oksanen aina vaan kutsutaan? Melania Trumpin ivaaminen sekä väärän todistuksen antaminen Sloveniasta ja itänaisista lie ollut perusteena tällä kertaa (linkki HS-juttuun). Moraalista  loukkaavuutta. Mikä kuplajengi linnankutsuja järjestää. Millähän ansioilla medialemmikki Tiina Raevaara oli kutsuttu, kenties maatiaisihmisille naureskelullaan Suomen Kuvalehdessä?

Oliko kutsuttujen joukossa kuvataiteilijoita? Missä oli kriittinen historian ymmärrys tyyliin Juha Hurme tai joku vastaava? Missä olivat 100 vuotta sitten mereen ammutun Irmari Rantamalan aatteelliset perijät? Ei missään, ei missään, ei missään. Sotapönäkkyyttä, valkoista mahtailua ja teemuselännettä koko ilta.

Vaatimattomia urheilijoita arvostaa mielellään, esimerkistä käynee Iivo Niskanen. Mutta minkä takia linnaan pitää kutsua pöyhkeilijät, suurrikkaat, ökypyllyiset, Selänteet, Kurrit, Litmaset, Grönholmit ja kaltaisensa. Ja mitä tekee Yle ja muu media? Kerää pöyhkeilijät kameran eteen kehumaan toinen toisiaan. Eikö Yle tajua hävetä? Eikö media ymmärrä millaista vierautta ja pakokauhua pöyhkeilyn esiinnostaminen herättää.

Aiemmin uskonto oli oopiumia kansalle. Tänään oopiumia ovat popparit, almat, saarat, paulat, uunot, loirit, kummelit, keitä kaikkia liekään. Kummeleiden mölinästä ei pääse ikinä eroon eikä missään. Montako kertaa jouduin nytkin poistumaan television äärestä kun ei lässytystä pystynyt katsomaan.

Valtiopetoksen tunne tulee kun linnaan vuodesta toiseen kutsutaan valtiodemokratian ylikävelijät ja tuhoajat: SAK:n Eloranta, STTK:n Palola, Akavan Fjäder, EK:n Häkämies. Suomi on korporaatioiden yksinvalta, ei kansanvalta. Sauli Niinistö siunaa ja ylevöittää valtiokaappauksen.

Ritarikuntien esiinnosto toimijoineen ja merkkeineen on sääty-yhteiskunnan palauttamista, muun kansan alaspainamista.

Valtio / Sauli Niinistö syleilee ja korruptoi median. Puuttuiko maakuntalehtien, iltalehtien, hömppälehtien päätoimittajista yksikään? Oli papinpoika Mervolaa (Keskisuomalainen), Appelsinia (IS), Vainiota (TS), Karvosta (Kaleva), Takalaa (Ilkka), Rönkköä (Savon Sanomat), Kokkosta (Lapin Kansa), Ukkolaa Kiviojaa Raevaaraa (Suomen Kuvalehti), Impiötä (MT), Uutisvuoksia, Aamulehteä, Ylä-Anttilaa (MTV3), piti olla Apukin, mihin Aller, Aalto-Setälä ja sensaatioSeiska jäivät, livahtiko Image ohi, kaikki oli, kaikki. Sosiaalista mediaa pannaan Suomessa halvalla, pilkataan ja tuomitaan, samaan aikaan valtamedia lahjotaan. Linnan alla tai jälkeen he kirjoittavat pääkirjoituksen hyvyyden hyvyydestä. HS kiiruhtaa lainaamaan Savon Sanomia: ”köyhyydestä maailman eturivin maaksi on saavutus, jota sopii tänään ihastella ja juhlia”. Uskommeko heidän riimailujaan? Media on kiinteä osa kupla-suomea. Moniko noita medioita enää lukee?

Yliopistojen rehtorit oli kutsuttu ‘virkojensa’ puolesta. He edustavat tieteen ja yliopistojen epädemokratiaa, ylhäälle keskitetttyä valtaa, muun yliopistoyhteisön ja kansan syrjäyttämistä, tieteen poliittista ohjailua ja sovinnaisuutta, challengiä, säätiötä. Näitkö joukossa kriittisiä tutkijoita, syvemmälle uppoutuvaa tiedettä? Et ainoatakaan. Suomi ei pohdi, ei kehittele, ei ehdottele. Suomi pakkopuskee, mitä lie ”talouskasvua” ja pakkotoimeliaisuutta tyyliin Juho Saari, jonka Orpo ja Sipilä mainitsevat yhdessä puheessaan 10 kertaa. Kättelyjonossa eliitti kuhertelee keskenään.

Etelä-Amerikan maaperää tuhoava UPM ja Jussi Pesonen on linnakutsujen vakiosankari. UPM on globaalia uuskolonialismia. Upea sattuma oli että ‘juhlien’ jälkeisenä päivänä julkaistiin uusi Fanon-suomennos, se kertoo 1960-luvun viisaudesta ja maapalloanalyysistä, mikä ei ole yhtään vanhentunut.

Pitääkö ihmisen tollottaa militarismia koko ikänsä? Tämä ei ole moite henkilöitä vastaan vaan sitä vastaan että militarismi syö tilan muulta ajattelulta. Miksei linnaan tai torille järjestetä antiikin kaltainen teatterijuhla, jossa nauretaan johtajille päin naamaa (komediat) tai varoitellaan sotien tuhoisuudesta molemmille osapuolille (Persia, Ateena, Sofokles, Euripides). Antiikin teatteriin mahtui kymmeniä tuhansia, nyt linnankutsuilla muutaman sadan eliitti rehvaa keskenään. Ateenan eliitti ei uskonut taideväen varoituksia, hetkessä Ateenan aika oli ohi (vertaa Suomen ”menestystarina”).

Finlandia-hymnin kuulimme illan aikana kolmesti. Taso laski kerta kerralta kuin vasikan häntä. Klo 18.15 Senaatintorilla Engelin kirkon portailla esitys oli upea, kuoro taisi taiteen, intensiteetti yleni ja aleni, melkein jo erehtyi uskomaan hymnin sanojakin. Klo 21 esitys linnan sisällä kuulosti jo pakotetulta, ahdetulta, teennäiseltä. Salin parvilla seisovat kimalrinnat ja laahushelmat herkistyivät suurkansallista totuutta kuullessaan: sä poistit orjuuden. Keiltä orjuus poistettiin? Heiltä, hienohelmoilta. Kolmas, se pihisevä Finlandia kuultiin klo 24, Kämpin peilien säihkeessä. Voi keskiyön kärsimystä. Ei intensiteettiä, ei nousua, ei laskua, tasapaksu väritön ääni, pakkoyrittäminen, näennäissuorittaminen, tekotaiteellisuus. Taannoin Paula-suorittajalle tungettiin venloja enemmän kuin kaikille muille yhteensä, pystejä pois kantamaan tarvittiin kaksi maskuliinia. Tällaista on nykysuomalainen hyvyydestä liikuttuminen.

Et taipunut sä sorron alle. Satiirin hyvyyttä ja hyvyyden satiiria.

Suomi-juhlinnasta puuttuu ilo, jännitys, haaste, ajattelu, pohdinta, taiteellinen haastavuus, herkkyys, tulevasta innostuminen. Sammuiko ilontäyteisyys jo 1960-luvulla? Tilalle tuli sopeutuminen, selviytyminen, vajeisuus, alakulo, vaitiolo, masennus.

Anna Tuorin ja Aleksis Salusjärven sanoja soveltaen:

Huomioarvoa hakeva taide (”linnanjuhlat”) syrjäyttää. Se tekee taiteesta kilpaa kiljuvien teosten kuoron. Setätaiteilijuus. Toisenlaisille äänille ei jää tilaa. Mitä enemmän taidetta ohjataan, sitä huonompia teoksia se synnyttää. On hämmästyttävää, kuinka kritiikittömästi banaalia, katsojaa aliarvioivaa tai opettavaa taidetta (linnajuhlia) tarkastellaan. Kyse on lopulta populismista. Kapitalistinen realismi trivialisoi itsensä. Almunantajien tekopyhyys.  

Moni lähtee Suomesta, kuka milläkin perusteella. Ahdistus masentaa ja musertaa.

Suomi tarvitsee uudenlaisen presidentin, joka ymmärtää taiteen, teatterin, sosiaalisen syvyyden päälle. Mikäli presidenttiä ylipäänsä tarvitaan. Mihin sitä tarvitaan?

 
Anna Tuori & Aleksis Salusjärvi: Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi. Nuori Voima 7.11.2017.

Sofi Oksanen tarttuu Melania Trumpin arvostelussa samaan itätyttöstereotypiaan, jota vastaan hän taistelee. HS 13.10.2017.