Melkein kuva - talouspolitiikan uudesti syntymä

Helmikuun toisena tiistaina 2008 Suomen kansan tavoitti politiikan kevätjulistus (pääministerin ilmoitus). Tarkkaan harkittu, sanoi Matti Vanhanen. Anni Sinnemäki täydensi: kovaa talouspolitiikkaa on murtomaahiihto ja jooga.

Annille kiitos, sait kuulijan säpsähtämään. Jooka - hengen, kehon ja mielen harmoniaa. Katso ihmistä, katso politiikkaa. Ihmiset reissaavat maan halki ja poikki kertoakseen huolensa eduskunnan kivisille portaille ja palaavat kotiin suremaan. Elämä on surutyötä. Hiihdossa ja jookassa on totuuden siivu, ohuen ohut. Kuva toisenlaisesta maailmasta, joka on kadonnut kuin Saramagon saari. Löydämmekö sen?

Lähdemme etsimään. Avant garde, edellä kulkija. Menemme Kiasmaan. Siellä löydämme näyttelyn Kuvan jälkeen. Näyttely alkaa teemalla 'melkein kuva'. Lupaavaa. Sinivihreä politiikka - jospa se onkin 'melkein kuva'? Eduskunnan vasemmisto ja kristillisdemokraatit puhuvat 'väärästä kuvasta'. Ryhdymme tutkimaan kuvaa, kuvia.

Vaikeita arvoituksia

Kiasman näyttelyn alkukuvana on taulu, jossa valot välkkyvat holtittomasti. Valistuneen katsojan pitäisi oivaltaa, että välkyntä tai välkynnän varjo muodostaa ihmisen hahmon. Tehtävä on yhtä vaikea kuin Marja Tiuran eduskuntapuheiden ymmärtäminen. Seuraavassa kuvassa ihminen piiloutuu kankaan taa. Arvoitus saa ajatukset liikkeelle - olemmehan mekin näkymättömiä, varsinkin eduskunnasta katsottuna, avustajilta istuminen kielletty, virkamies ei puhu.

Lisää outoja kuvia: hevosen takapuoli pilkistää juuri ja juuri, oppaamme arveli että taulu kuvaa lapsen rajallista mahdollisuutta nähdä maailma. Niin mekin maailman näemme, hännän pään finanssiministeriön kestävyyslaskelmista joilla hallitus ratsastaa. Nyt jo professori Matti Wibergkin ihmetteli, miksi me luotamme hännän tynkään. Ennen vaaleja tynkää kutsuttiin liikkumavaraksi, jouluna se ristittiin kestävyysvajeeksi.

Kuvan jälkeen -näyttely jatkuu täysvalkeiden taulujen triptyykillä, kävelimme siitä tietenkin ohi. Soile, taiteelle sielunsa myynyt oppaamme kutsui takaisin: katsokaa tarkasti, siristäkää silmiä. Toden totta, jokaisessa taulussa on geisha. Ahaa - tämän oivalsimme itse: geishat kuvaavat suomalaista hyvinvointia, sitäkin on vaikea havaita, varsinkin jos on taipumusta masennukseen.

Ei nykytaiteen museota turhaan rakennettu. Kuvan jälkeen -näyttely antaa melkein oikean kuvan talouspolitiikasta. Maailma ei ole arvaamaton, se on arvoituksellinen. Matti Vanhanen tietää: hallituksella on kyky ja mahdollisuuksia reagoida maailmantalouden arvaamattomiin muutoksiin, se tehdään sitten kun siihen tarve tulee, päämies sanoo.

Uskommeko Sinnemäkeä vai Vanhasta? Lopetammeko hiihtämisen, alammeko odottaa Godot’a koska hallitus seuraa maailmaa puolestamme? Vai keskitymmekö hiihtämiseen ja jookaukseen? Kuluttajan ja äänestäjän valinta ei ole helppo. Onneksi eduskunnassa on jookakerho, suosittu, saamme siitä vinkin.

Talouspolitiikan paradigma murtuu

Päivää ennen hallituksen kevätjulistusta Tiedeakatemia kysyi “akkautuuko ja ukkoutuuko Suomi”. Ilta oli akatemian yleisöennätys, Säätytalo pullollaan, kahviakin riitti vain professoreille. Sixten Korkmanin esitys, se oli lennokas, suoraan EVAn ja Etlan kalvokaapista. Käyrät ja kaaret kertoivat, kuinka maailma kaatuu ukkojen ja akkojen päälle. Helppoja ratkaisuja ei ole, Korkman kertoi. Valituskuoroon yhtyi professori Erkki Koskela, halusi vakuuttaa, että ekonomistien kuva maailmasta on totista totta, ei vain melkein kuva (oli valituskuoro Kiasmassakin).

Pari kolme ilonpilaajaa löytyi, professoreita: Voitto Helander, Auli Nenola (jos oikein kuulin) ja Olavi Riihinen. Helanderin puheenvuoro oli järeä. Ekonomistit tyrkyttävät huoltosuhdettaan joka paikkaan, vaikka käsite on jäykkä, antaa elämästä väärän kuvan. Asioita on katsottava uudesta näkökulmasta (kuin lasiteoksia Kiasmassa), isovanhemmat ja omaishoitajat ovat aktiivitoimijoita. "Ei muuta kokonaiskuvaa", kuittasi Korkman. Juuri näin, vain ekonomistit tietävät mikä on oikea 'kokonaiskuva', kuvittelevat olevansa totuuden tuntijoita. Ovat väärässä, ikävä kyllä. Näin arveli myös Nenola, ei ymmärtänyt uusliberalismia. Oliko Marja Jylhä, joka totesi erilaisten logiikkojen lyövän toisiaan korville, kolmannen iän käsitteellistys pitää sotkea uudelleen. Juuri näin, ekonomistien ja kaikkivallan logiikka on onttoutunut.

Ekonomistit ovat lukkiutuneet käsitteisiin, määritelmiin, rajanvetoihin, laskelmiin. Heidän logiikkansa on johdettu väärästä kentästä, rahankierrosta, on väärä kuva. Heidän maailmansa on henkisesti kuollut, puuttuu jooga. Kaikkivallan ylätasolle (hallitus, ekonomistit, elinkeinoelämä) on levittäytynyt heidän omaan logiikkaansa nojaava ylimielen mentaliteetti: kansakunnan elämänmeno on riippuvainen heidän ja vain heidän toimistaan. Helanderin ja Riihisen puheenvuoroissa pilkisti uusi paradigma: pois rajanvedoista, irti ahdistavista käsitteistä (työelämä, eläkeikä). Kun kemijärveläiset sanovat rakentavansa uuden sellutehtaan, niin periaatemielessä - riippumatta miten asiassa käy - tämä on upeaa: ihmiset luovat elämäänsä ylimielten ohi, heistä riippumatta, käsiterajoista välittämättä. Unohtakaa eduskunnan portaat. Käsitteet ovat valtaa.

Huoltosuhteesta suhdehuoltoon

Käsitteet lihamyllyyn. Huoltosuhteella pelottelusta suhdehuollon aikaan. Yksinkertaista. Tätä Helander varmaan tarkoitti. Ei tempputyöllistämistä, ei Kataisen temppukannustamista, ei silmänkääntöä, pelkkä sanankääntö: huoltosuhteesta suhdehuoltoon. Eduskunnassa tätä jo harjoitellaan, jos maan lapsellisinta lehteä (Helsingin Sanomat) on uskominen. Kumma kun Suomen Akatemia ei sanankääntöä tai kääntösanaa ole keksinyt (vaikka johtajistossa on kielihumanisti)? Onneksi Pekkarisen innovaatiostrategia on tulossa. TEM:ssä erikoistutaan sanakäänteisiin: tarjontalähtöinen tuotekehitys kääntyy kysyntälähtöiseksi innovaatiopolitiikaksi. Siitä nousee Suomi, heilahtaa Pohjan hanki (lue koko runo).

Tiura meuhaa eduskunnassa arvoista: välittäminen, vastuullinen ja kannustava, ne ovat arvomme. Tällä kohtaa vasemmisto ON oikeassa. Kaikkivallan käsistä on lipsahtanut välittäminen. Olemme näkymättömiä kuin geishat Kiasman tauluissa. Ette ole poliitikkoja, muistuttaa Vanhanen. Osittainen inflaatiokorjaus kerran 10 tai 20 vuodessa johonkin turvakomponenttiin – älkää pitäkö meitä tyhminä. Osakeyhtiölailla maailma on meiltä ryövätty.

Ylivallan syöpä leviää

Liikuttavaa on havaita, kuinka paljon ihmiset välittävät. Välittämisestä kertoi Tiedeakatemian ukkotilaisuus. Välittämisestä kertoivat Syöpäjärestöjen luennot Kiasma-tetterissa 12.2.2008. Jälleen yleisöennätys, kuka istui kaiteilla, kuka seisoi portailla, Kiasman tuolit loppuivat. Elämä on sitkeä mutta silti hauras. Ylilääkäri Matti Rautalahti kertoi jokaisen tajuttavasti, kuinka monenlaisia puolustusmekanismeja ihmisen sisällä piilee ja toimii: geenivirheet korjautuvat, solut uusiutuvat. Joskus pahis, solu ja soluryhmä heittäytyy kaikkivallaksi: imee veren, paisuu, tukkii, tukahduttaa. Näin käy politiikassakin. Osakeyhtiöt ja hallitus huokuvat ylimieltä, uskottelevat olevansa ainoita innovaattoreita, omivat uusiutumisen itselleen, tukahduttavat, määrittelevät meidät suorittajiksi, työvoimaksi. Kuinka monta porrasta eduskunnan rapuilla, mikä on pylväiden korkeus, siinä mittarimadon tehtävä, työelämän mieli. Pullan tuoksu tunkee sisältä. Edustajan hahmo vilahtaa, älä kysy mikä on päivän asialista.

Puolueet ovat huolissaan, kun ihmiset eivät osallistu. Hädissään paisuttavat puoluetukea, hemmottelurahaa, meiltä kerättyä. Iihmiset osallistuvat, kun puhutaan ihmistä koskettavaa asiaa, ei syyllistäen kuten eduskunnassa. Vakausohjelma-tiedonannossaan 17.12.2007 hallitus todisti, että suuret ikäluokat ovat liian vanhoja ja Suomen modernisaation tulppa. Onneksi vihreät ratkaisevat tulppaongelman, heillä on tulppa-avain, joka muilta on kadonnut.

Hullunkurinen

Viimeinen mahdollisuutemme, ryhdymme hullunkurisiksi. Sillä korvaamme Korkmanin kurin. Oppia saamme taiteesta, jälleen. Kiasman näyttelyssä Jussi Kivi tekee tempun, voittaa tempullaan Kataisen temppukannustamisenkin. Museon lattialla makaa kasa harmaita levynpaloja, jollaisia on itse kunkin takanurkassa, ja jollaisia me itsekin olemme, harmaita. Ei muuta kuin levyt sikin sokin pitkin seiniä, mikä oviaukkoon, mikä peilin viereen, mikä mihinkin, sinne ja tänne, mielivaltaisesti. Sellainen on maailmamme, absurdi.

Hullunkurisuus ratkaisee väärän kuvan ongelman (tätä Helander ja Riihinen yrittivät Tiedeakatemiassa sanoa, tiedemiehen kielellä). Elämästämme on luotu kuva, joka kerta kaikkiaan on väärä, läpeensä tuomittava, läpeensä hylättävä. Jos olet eläkkeellä tai muuten vanha, olet rasite. Älä viipyile nuoruudessa, sinun on kiire työelämään. Muistathan suorittamisen ja pisteiden keruun (kerjuun). Kerjäläisiä me olemme, kohdusta hautaan. Elämänkulkumme on viipaloitu, palikoitu, nimetty, määritelty, hallinnoitu, rajattu. Elämme estojen maailmassa. Kaikkivallan elimet (hallitus, ekonomistit, elinkeinoelämä) näyttelevät viisaan roolia, sanovat viimeisen sanan kuten Sixten Korkman Tiedeakatemian akka-tilaisuudessa.

Kaatukoon osakeyhtiölaki, murentukoon, hajotkoon. Osakeyhtiölaki on ihmiskunnan suurin erehdys kautta aikojen. Tämän totuuden, aikamme kuvan, kertoi jo Olof Lagercrantz 100 vuotta sitten kirjassaan Ensimmäinen piirini. Ekonomistit, menkää Kiasmaan oppimaan maailman hahmotusta, katsokaa pikseliteosta, siristäkää silmiänne. Mitä kuulemme eduskunnasta? Mitä pauhaavat elinkeinoelämän pasuunat, nuo kirjanpitäjät, nuo keinottelijat, koko maailman yhtiöilleen omineet, maailman omaksi kuvakseen kääntäneet? Voivoi, voivoi, ei hallitus voi puuttua osakeyhtiön päätöksiin. - No, olkaa puuttumatta. Roskakori on keksitty. Osakeyhtiölaki mahtuu sinne ja jätehuolto toimii, kiitos vihreiden.

Mutta me hulluttelemme. Perustamme sellutehtaan. Ihmiset, viipyilkää yliopistoissa, eläkää siellä koko elämänne. Teiltä, juuri teiltä, ajattelijoilta, pohtijoilta me saamme elämämme parhaat herkkupalat. Mitä olisi elämä ilman Kari Enqvistiä tai ilman Jaakko Hämeen-Anttilaa? Ottakaa oppia intiaaneilta. Jättäkää wahlroosit, vanhaset ja korkmanit pelaamaan sailas-peliään, toivottavasti viihtyvät keskenään, saamme rauhan. Intiaanit ja mieleltänne nuoret, tärkeintä on: älkää tulko työelämään, täällä ihminen kuolee. Ei jaksa edes jookaa harrastaa.

Eduskunnalle annettava kuva

Lähestymme oikean kuvan ongelmaa vielä kerran, nyt raadolliselta tasolta. Astumme eduskunnan sisälle. Mitä kuvia hallitus antaa eduskunnalle? Annamme kansanedustajien vastata.

Ei olisi arvannut, kuinka hyviä puheita kristillisdemokraatit pitävät. Toimi Kankaanniemi vastaa ryhmänsä puolesta Vanhasen kevätjulistukseen:

"Keskittäminen ja suuruuden ihannointi on vallalla... Vanhasen hallituksen tuottavuusohjelma iskee raskaasti... Vaadimme, että hallitus tuo tuottavuusohjelman tavoitteet, keinot, vaikutukset ja taloudelliset laskelmat tiedonantona eduskunnan käsiteltäviksi."

Miapetra Kumpula-Natri on löytänyt meille läheisen näkökulman:

"Onko teistä, pääministeri, kiusallista nähdä, miten hallituksen politiikka vaikuttaa eri väestöryhmiin? Tiedämme, että lahden toisella puolella Ruotsissa parlamentissa tutkimuslaitos tutkii hallituksen politiikan vaikutukset ihan desiileittäin, miten mikäkin väestöryhmä kokee hallituksen politiikan päätökset."


Kommentti: Tuskin kannattaa desiilejä kaivata, niiden myötä ajaudutaan ekonomistien ja kaikkivallan käsitemaailmaan. Sitäkin läheisempi on kysymys siitä, miten ihmiset kokevat politiikan päätökset. Kokemuksellisuudesta avautuu uusi politiikkaparadigma (esim. vakausohjelmatiedonannon tuottama kokemus). Itse asiassa meillä jo on maailma, joka kertoo ihmisten kokemuksista. Se on taide. Politiikka on sulautettava taiteeksi. Teemme eduskunnasta Kiasma kakkosen. Tämä tulee olemaan eduskuntavaalien 2011 keskeinen teema, jos se meistä riippuu.

Jos Vanhasen hallitus olisi viisas, jos se osaisi ennakoida, se ottaisi aloitteen käsiinsä ja antaisi tänä keväänä selonteon hiihdon ja jookan tilasta Suomessa.

Sateisella saarella

Jos lukija vielä jaksaa, piipahdamme lopuksi taiteen ääreen. Siirrymme subjektiivisen alueelle.

Viikkojen, kuukausien ajan minulla oli yksi intohimo. Tuon runoilijan haluan nähdä. Milloin, milloin tarjoutuu tilaisuus?

Luettuani Kiiltomadosta runoteoksen arvostelun, pysähdyin, pysähdyin pitkäksi aikaa. Nyky-yhteiskunnan, työelämän ja politiikan rumuuden minä olen nähnyt ja kokenut, kuullut Tiuran puhuvan, opastavan oppositiota. Tästä olen yli astunut. Kilpailut, suorituspisteet eivät minua hätkäytä, antakoot mitä ikinä haluavat. Sitäkin enemmän liikuttuu kun törmää johonkin mitä ei uskonut olevan enää olemassa. Sateeseen unohdettu saari.

Suuntaan Kallion kirjastoon, hullunkurisen työpäivän jälkeen. Porthaninkatua ylös kävellessäni lasken vuosia siitä kun kävelin samaa katua päivittäiset työmatkani, kohti Harjukatua ja Vaasankatua. Porthaninkatu, entä missä on Porthanin kivipaasi? Se on Viitasaarella. Kerran kesässä juon munkkikahvit Porthanin paadella. Sympaattinen ihminen, keräili kansanrunoutta, tuskin ylpeimmästä päästä, hoiteli Turun akatemian kirjastoa. Mutta minä, minä olen nyt Kallion kirjastossa.

Runoilijaa kuulemaan saapuu viisi varsinaista kuulijaa. Vähäisyys miellyttää jokaista, myös runoilijaa itseään, jutustelu on tuttavallista, kukaan ei jännitä. Tiedän olevani elämäni tilaisuudessa, tämä on täyttymys.

Mitä runoilija kertoo? Jotain seuraavaa. Fiktion tyyppisesti on helpompi kirjoittaa, vapautuu käyttämään mielikuvitusta, keksimään. Kirjoittaessani en vielä tiedä mitä siitä tulee. Idea pyrkii muuntumaan alati uudeksi. - Voi kuinka tuttua, tätäkin juttua kirjoittaessani, näkökulman loputonta hakemista.

Runoilija jatkaa: jos alan kirjoittaessani itkeä, tiedän että teksti koskettaa muitakin (tämä on helppo uskoa). - Tuleeko itku useinkin, rohkenen kysyä? Kolmisen kertaa viikossa istun tietokoneen edessä, ehkä kerran viikossa itkettää, vastaa runoilija huvittuneen hymyn kera. – Kuinka hyvä olo tällaisen puheen kuuntelusta tuleekaan. Minulle, tämän jutun tekijälle käy kirjoittaessa usein samoin, kävelen huoneessa puoli tuntia silmiä pyyhkien.

Maailman herkkyys ja hauraus runoilijaan tiivistyneenä. Tällaisen kirjallisuuden takia kannattaa elää. Kolme tuntia on siitä kun istuin eduskunnan parvella kuulemassa ministereiden, kallien ja muiden puhetta maailman kovuudesta. Ei, minun paikkani ei ole parvella eikä orsilla, minun paikkani on täällä, sateisella saarella.

Kuvakooste

Päivä oli hullunkurinen. Novelli on vedettävä yhteen, vaikka loppu pitäisi jättää auki, lukijan keksittäväksi. Aamulla ennen kahdeksaa kiiruhdin pelonsekaisena. Kuinka ujuttaisin itseni eduskunnan joogakerhoon? Onnistui, kuten moni muukin asia kun sen mielessään kypsyttelee. Syöpäluennoilla kuulin kuinka solukko joskus heittäytyy omavaltaiseksi, lisääntyy, kasvaa, leviää, ottaa kaikkivallan. Eduskunnassa kuulin kuinka politiikka kannustaa, välittää ja vastaa. Sinivihreän kannustamisen piilokuva jota emme tunnista emmekä löydä. Ratkaisu löytyy Kiasmasta: siristä silmiäsi, hahmo nousee pikseleistä.

Ei, kaikki tuo ei merkitse minulle mitään. Uskon enemmän Satu Mannista kuin Matti Vanhasta. Matti puhuu satuja. Satu saa silmät kostumaan. Suomen kansa (tämä ei koske porvareita) on Virginia Woolf, joka ajautuu ja ajetaan itsetuhoon. Olen koskettanut maailmankaikkeuden kauneinta. Olen kuullut millaista on elää sateisella saarella.

Juhani Kahelin

(15.2.2008 luonnostyyppinen teksti, muokkautunee)

Linkit ja lähteet:

Hallituksen kevätjulistus, eduskunnan pöytäkirja 12.2.2008:
Matti Vanhanen (ss. 6-8)
Marja Tiura (ss 9 - 10)
Anni Sinnemäki (ss 12 - 13)
Toimi Kankaanniemi (s 21)
Mia-Petra Kumpula-Natri (s.21)

Hallituksen tiedonanto vakausohjelmasta 17.12.2007.
Kansallinen innovaatiostrategia.
Matti Wiberg: Tasavallassa käytetään paljon valtaa ilman vastuuta. Turun Sanomat 13.2.2008.

Kiasma: Kuvan jälkeen -näyttely.
Sinivihreän hallituksen johtoajatus.
Runoilija.
Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari.
Virginia Woolf.
Pohjan hanki, runo.
Olof Lagercrantz: Ensimmäinen piirini.