Matka halki itäisen Suomen 2019

 

Vuoden sisällä tämä oli toinen matkani läpi Suomen, tällä kertaa itärajaa sivuten.

Toukokuussa 2018 kääntöpisteeni oli Inarin Sajos, Kaamanen ja Toivoniemi. Niemeen osuin sattumalta mutta tuskin maltoin pois lähteä. Reissusta kirjoitin 'pienen matkakirjan', jota tuskin kukaan on huomannut saati lukenut.

Kesäkuussa 2019 kuljin jälleen läpi Suomen, nyt itärajaa hipoen. Kääntöpisteeni oli Inarin Kiilopää, tunturin ylimmäinen laki sekä Niilanpää, luhistunut poroerotteluaitaus Sodankylään päin viettävällä Kiilopään rinteellä.


Kiilopää. Yö lähestyy.

Hyytävä viima tunturin kupeelta sekä räntää lähentelevä kesäkuinen tihku esti ensikertalaisen - en tarkoita itseäni - jatkamasta Rautulammen palaneelle majalle. Kuka tuon majan poltti, huolimaton kävijäkö, saisi maksaa omistaan. Metsähallitus, mitä teet, rakennatko uuden? Lättyjä hotellin kammissa päivän päätteeksi paistava opas kertoi että Rautulammelle ei voida vetää edes hiihtolatua koska ei ole majaakaan. Tunturipolulla oli päivällä tullut vastaan monikymmeninen rippikoululaisten joukko, punaposkinen isostyttö jonon edessä tervehti iloisesti. Kylmästä ja märästä hytisten rippiläiset olivat taivaltaneet kohti Rautulammen majaa päästäkseen lämmittelemään. Vihdoin, päästään majalle tulen ääreen, olivat jo iloinneet. Sittemmin hotellilla käydessään rippinuoret rukoilivat: ”emmekö voisi jäädä tänne, pitääkö vihlovaan viimaan taas lähteä”. Isoset olivat tiukkana. Näin karaistuu nuori, eikä siihen Lapin sotaa tarvita. Mutta se luhistunut poroerotteluaitaus Niilanpää, opaskartta kutsuu sitä nuotiopaikaksi, ensin luulin sitä tunturihöpsön kyhäelmäksi, kunnes tunnistin muodon. Mieltä alentava näky, hylätty, vajonnut. Missähän porot nyt erotellaan, tai vieläkö erotellaan? Pitääkö poro omistaa? Pitääkö maailmaa omistaa? Joskus porot olivat vapaita peuroja. Poroiksi jouduttuaan niitä hoidettiin yhteisenä laumana. Kiilopään pohjoisrinteen yli kulkee poroaita. Siinä onkin ihmettelemistä, vieläkö aita on alkuperäisessä käytössä? Paliskunta täällä, toinen tuolla, Ivalo, Vuotso tai mikä lie kenenkin nimi. Paliskunnan sisällä tämä on minun, tuo on sinun, viuhuu lasso, kaatuu poro. Suomalainen tilallisyhteiskunta tuhosi saamelaisen poroyhteisyyden. Tila se olla pitää, porotila, tuskin täällä tunturiaavoilla mutta jo Vuotson männiköissä. Pyykki tähän, pyykki tuohon, minun, sinun. Elämä muuttui jököttämiseksi jollaista se on koko Suomessa, tässä onnellisten maassa. Tuo poroaita, Kiilopäätä viistäen, milloin se on tehty, kauanko se pysyy pystyssä, kallistelua on. Entä jos se kaatuilee, rakennetaanko uudestaan, ketkä rakentaa? Ihmettelen miten aita on saatu tehtyä, hirvittävä määrä monimetrisiä pölkkyjä, mistä ne on tuotu, miten saatu tunturiin, juntattu pystyyn kivikkoiseen maahan, pölkkyjä on tuhansia ja tuhansia, joka neljäs pystypylväs on tuettu vinoilla sivupölkyillä. Kesäaikaan tuo on pitänyt tehdä, mutta se kivikko, tuskin siihen pystyy edes rautakanki, mikä sitten? Niilanpään poroerottelun alakulossa mietin erotteluväkeä, oliko mukana lapsia, naisia, onhan heillä tarttuva käsi, olivatko he täällä talvella, vai keväällä, pakkasessa, viimassa, rännän räätäminä? Eikö heille tullut kylmä? Mitä he panivat evääksi? Liikkuivatko hiihtäen vai poronpulkalla, ennen moottorien pärinää. Ja mihin täältä menivät?

Oi ei.

Piti kirjoittaa matkasta läpi itäisen Suomen. Tunturi vei jo mieleni, solkenaan juoksi ajatusten virta. Nyt on mieli lukittava, alkumetreille palattava.  

Havaintoja ja ajatelmia, tulkoot vapaasti, hyppikööt (siis sittenkin). Sanon tai jätän, tämän tai tuon. Mielen vapaus on parempi kuin lukitut sanat. En ole eduskunnan tarkastusviraston virkamies enkä helsingin yliopiston tohtori joka kirjoittaa kuten käsketty on. Kirjoitan näin tai noin, tästä tai mistä, saatte pahastua, te sanan vartijat, twitterin vahtaajat, akatemian lukutaitoiset, kuhmon kunttaajat.

Olisinpa Cervantes


Miten kirjoittaisin. Havainnot tulevat ulkoa, mutta niitä muokkaa myös pään sisus - ajatelmia, kuvia, mielikuvia. Yksi on varma: en sorru annettuun kieleen, sanoihinne, en sittenkään vaikka Akatemia nyt tiedon lukutaitoa opettaakin. En tarvitse taitoanne, tietoa muokkaan itse. Teoriat ja logiat taivaalle. Olen lockelainen, empiristi, havainnoin, silmiä en malta sulkea. Olisinpa Cervantes, se qihote, murskaan myllynne, te pirttikosken insinöörit, te jotka tuhositte tämän maan. On meidän vuoro ottaa kiinni tuuli, lentää sen mukana, kaukana siintää tunturi, toivomme maa, toivoniemi.

Kun vuosi sitten kirjoitin Kaamasen perukoille päättyneestä matkasta, vaatimattomuuttani rinnastin itseni edeltäjiini, mainitsin Rooman Tacituksen, Ruotsin Linne’n. Nyt mainitsen vain yhden. Yhden siksi että sen löydettyäni en enää muita osannut kaivata. Tämä yksi on Edward Daniel Clarke, sittemmin Cambridgen yliopiston professori. Vuonna 1799 hän lähti hevosen, välillä lehmänkin kyydissä matkalle Ruotsin, Lapin ja Suomen perukoille. Clarken muistiinpanoista on koottu suomeksi kirja Matka Lapin perukoille 1799. Alkumatkasta Clarken mukana oli arvatkaa kuka - väestötieteilijä Thomas Malthus. Sen ajan twitteristit sättivät Malthusin väestöteoriaa, Malthus kaipasi lisää lukuja ja mistäpä niitä löytyy ellei Ruotsista ja Lapista. Clarken kerrotaan arvostaneen Porthania ja Franzenia, suomalaisten parasta runoilijaa. Huipputieteen, taiteenkin seurassa siis ollaan - tämä tiedoksi Suomen Akatemialle, kannattaa pysyä mukana. Kuulemma Clarkea kiinnosti kaikki, avara luonto ilmiöineen, kivineen ja kasvineen. Malthuksella sen sijaan oli liikaa lyijyä suonissaan, luopui matkasta Lappiin ja reissasi Suomen halki Pietariin. Hurmeen Niemi, ei tämä turha paikka ole. Tiedemiehet täällä muinoin pörräsi, tuskin enää, koska älyllinen vapaus on hävitetty. Siksi meidänkin on lähdettävä matkaan, pois Akatemian ja Helsingin yliopiston jaloista. Kävijöitä todella oli: maapallon mittaaja Maupertius, Acerbi, Linne, Lönnrot, I. K. Inha. Descartes uskaltautui vain Tukholmaan siellä kuollakseen. Unohtaa ei pidä kirjamessujen ilopilleriä Kati Rapiaa joka hurmaantui Pohjolan renessanssihengestä Sigfrid Aronius Forsiuksesta ja halusi poron kyydillä kulkea samat jäljet tuntureiden yli, ohi ja ali (tarkemmin lähdeviitteissä). Emme unohda elokuvien hohtoa: Maan sisällä linnut, Koutokeinon kapina, Saamelaisveri. Elle Marjan pystypäisyys ja itsetietoisuus - mielen tenhoa oi.

Todellakin - itsetietoisuus. Siitä teemme kirjamme johtotähden. Ei meitä nujerreta, ei Lokan hukuttajat, ei insinöörit veden vankaajat, ihmisten ulosajajat. Vuoro vaihtuu. Nousee kansa, popula. Meitä ei populisteiksi haukuta, tai jos haukutte, oma on häpeänne.

Tarkkaan ottaen en kirjoita Lapista. Kirjoitan tarinasta jota meille syötetään. Suomi on menestystarina, hokee media, tosentit ja ministerit. Kenen menestys? Mikä menestys? Tarinoilla ei ole häpyä eikä rajaa. Ne ovat vallan omineiden tarinoita, röyhkeitä, alistavia, alentavia, vaientavia, valheellisia. Suomelle on keksittävä uusi tarina, valisti Pekka Haavisto yliopistolla. Miksei, ehkä, ei välttämättä, kansallisen tarinan sepustus on valtaa. Joka tapauksessa tehdään se itse, pitäkää te omanne, munkkivuoren hyvinvoijat.

 

Sellumyllyä koko Itä-Suomi

Matkaa Helsingistä Kiilopäälle, ehkä 1100 kilometriä. Ylisuoritus kelle tahansa. Niinpä istumme junassa Joensuuhun, jossa odottaa auto ja ajuri, ei siis hevonen tai lehmä kuten Clarkella.

Näkyisikö Svetogorskin piippu. Maantietä ajattessa se vilahtaa. Sodanaikaisessa kartassa Suomi ulottuu Vienanmerelle, siis Jäämerelle, Petsamon käytävän lisäksi. Oli merimahtia kerrakseen. Suomi pani matalaksi Neuvostoliiton, ei vähempää. Moniko nuori kaatui parahtaen maahan, valutti veren, huusi tuskaa. Herrat joi konjakin. Rajaa taa jäi sellutehdas ja kosket. Tästä seurasi jatkosota, Suomen sisäinen sota, joka jatkuu yhä, Suomen vesistöjen systeeminen tuho: Kemijoki, Isohaara, Oulujoki, muut. Tämä sota jatkuu tänään (2019), jopa voimistuu. Suomen talouseliitti ja Rinteen hallitus kiihdyttää sotaa: Sierilä-hanke, Kemijoki Oy, ministeri Paatero. Voiko joki olla osakeyhtiö? Absurdiuden huippu - sama huijaritemppu josta Clarke puhui 1799 (kuva 3).


Itäisessä Suomessa metsäisyyttä on paljon, puuta, juuri muuta ei olekaan. Alue vaikuttaa kertaalleen, ehkä moneen kertaan hakatulta, mäntyriukua. Puusto ei vaikuta kovin nopeakasvuiselta, kumma kyllä. Joensuuta lähestyttäessä siellä täällä on tositiheä kuusikko. Pyyhälletään Pyhäselän läpi, mieleen tulee Vuoden Professori joka asuu Pyhäselässä, sai Euroopan huippurahoituksen (ERC), kritisoi tieteen keskittämistä Helsinkiin. Lappeenrannan ja Joensuun välillä vastaan tulee pitkiä puutavarajunia. Samaan aikaan Yle kertoo kuinka puun tuonti Venäjältä taas kasvaa (linkki). Radan varressa on puupinoja vailla alkua tai loppua. Mistä puu tulee, mihin menossa, mietin aina puukuorman nähdessäni. Lappeenrannassa savuttaa UPM (Kaukas), MetsäFibren havusellu Joutsenossa (tehtaat on kummitusmaisia, tämäkin), Imatran Kaukopäässä Suomen hulppeimmat savut, Enso-sellu Enossa, lännempänä Varkaus, mikä jäi pois. Jauhetaanko Itä-Suomi selluksi. Missä ovat järeät tukit, kirkkohirret, sahat, puutuotteet, ikkunat, ovet, palkit, takstuolit, puutaide, metsätaide? Sellumyllyä koko Itä-Suomi. Ei tämä jaloa ole. Itäistä Suomea leimaa alakulo, kuitutus ja kuihdutus. Kuitupuusta ei väestölle tuloa kerry. Sen myös näkee. Maantien varret täynnä suljettuja viritelmiä, hupikeskuksia, hupaisia nimiä on ollu. Ennen rajan sulkeutumista alue saattoi olla Suomen eloisin, ties vaurainkin, Viipuri, Pietari, Venäjä, keisari toi naisensa purjehtien Kotkaan, Imatralle tai Punkaharjulle. Lauri Viitaa mukaillen: Laatokka imi ja Saimaa työnsi. Nyt on vain Saimi. Sotakiihkoulun takia ei mennyt vain Karjala, meni myös itäinen Suomi, hämähäkkien maa tänään. Ylemmäs ajettaessa Kuusamossa ohitamme Pölkyn, oliko se Suomen suurin saha, vai onko se Keitele Forest? Keiteleen viitta vilahtaa Kemijärvellä. Keiteleet ja Pölkyt tekevät sen mitä yliopiston tiedeviisaat ja kansalle naurajat eivät tiedä: säilövät hiilen, eivät päästä. Keiteleen palkit pelastaa maailman ja ihmiskunnan. Ilmankos minutkin Keiteleen savusaunassa synnytettiin, järven rannalla, järven jonka Enson ja Kymin pakko-ojittajat 1960-luvulla tuhosivat. Päällenne langetkoon ikuinen viha.   

Joensuussa oli Penttilän saha, joen vastarannalla (trastevere). Omavaltainen kaupunki (kuten kaikki kaupungit) rakennutti tilalle kerrostaloja, kliinisyydessään niin kolkon alueen että sinne en astu. Tuota puukerrostaloa kehuvat Suomen korkeimmaksi. Mikähän talossa on puun osuus? Osaavatko rakentaa paremmin kuin Helsingin Jätkäsaaressa jossa vesi velloo seinät kuplille, homeen kasvaa. Voisiko talo roihahtaa kuten se tornitalo Lontoossa?

Joensuun torin muistan avarana oleilukenttänä. Näenkö nyt oikein, torin keskelle on vedetty autolla ajettava katu. Halkaistulle torille en mene, odotan autossa. Joensuun yksitotista ruutukaavaa moitin jo aiemmin, ei ole kaupungissa oikopolkua, ei broadwaytä. Kaupunkisuunnittelu on kurjaa, muuallakin kuin Helsingissä ja Rovaniemellä.

Keksitäänkö Itä-Suomessa uutta?

Kajaanin suuntaan tien varressa kyltti MM-ampumahiihdon radalle. Mitenköhän ampujat kokevat tänne tulonsa, lentäen kai ne tulee, kaupungin toiselle laidalle, myllylle, mutta tämä, tämä metsäräsy ei kohota, kuopan pohjaa. Kontiolahtea tämä on, lie ollut kontioita joskus. Paljonkohan pienempi Kontiolahti oli ennen Höytiäisen karkuuttamista (romahtiko järven pinta peräti 8 metriä). Ekologisten innovaatioiden parhaimmistoa Suomessa.

Viitta Kolille on harhauttava, ohjaa tuuheametsäiselle pikkutielle. Ahaa, täällä pinotaan sellupuuta urakalla, ehkä Ensolle Enoon. Ukko-Kolilla en viihtynyt, rumasti rakennettu, peittää maisemaa, kaiken maailman herrakkeet täällä ovat rehvanneet, Gallen-Kallelasta alkaen. Pitävät seminaarejaan, metsäakatemiat ja muut, viisaita ovat. Kallion laelta Pielinen näyttää pieneltä, Lieksaa tai Nurmesta en erota, metsään katoavat. Lieksassa Joensuun yliopisto innostaa somaliväen mukaan tutkimuksiinsa, se oli Tieteenpäivien parhaita esitelmiä, toista kuin Helsingin näennäisosallistajat, valtio-opin professorit ja akatemiatutkijat. Mutta tuo kansallismaisema ei minua kiinnosta, en ole kansallinen, en kuulu joukkoon, minua ei ole osallistettu. Jos haluat nähdä miten kokonaisia kansanryhmiä leimataan mitättömiksi, vilkaise twitteriä. Mitätöijiä ovat herrasnuoret ja akateemiset, tuo tohtoriprikaati. Nykytieteilijäin suurin intohimo on ylenkatsoa ja  vaientaa.

Nurmeksen tietämillä yllättävän vauraan näköistä. Hyvin hoidettuja maatiloja, isoja tai pieniä, kauniita pihapiirejä, pellot suoraviivaisia, huolella hoidettuja. Mikä tätä aluetta vaurastuttaa? Siellä täällä keltaisia peltoja, mitä se on? Kasvaako täällä jokin öljykasvi, rypsi? Ei kai. Myös Lapista löytyi keltaisia peltoja, voisiko keltaisuudella olla sama syy täällä ja siellä? (Tähän palaamme.)

Tienvarressa viitta: Rasinmäki. Moniko panee merkille pienet vihjeet? Rasi, eikö se tarkoita kaskea. Täällä on kaskettu metsiä, ensin kaadettu, annettu kaadoksen kuivua ja sitten poltettu. Raatajat rahanalaiset, mutta eihän siihen aikaan rahaa ollut. Ravitsevaan tuhkaan pantiin naurista, pantiinko leipäviljaa? Alkoiko kaskeaminen nälkävuosien 1868 jälkeen vai sitä ennen? Mitähän kaskipläntit tänään kasvavat, koivuako? Tuuhettuuko vai kuusettuuko vai aukottuuko Karjalan koivikot?  

Rasi-vihjeestä mieli rientää toiseen, lappi-alkuisiin. Lähes koko nykyinen Suomi oli aikoinaan saamelaisten asuttama: lapinjärveä, pyhäjärveä, lapinniemeä, lapinlahtea, lapinrinnettä (Helsingin keskustassa), lappakylää paikat täynnä, niin myös tänään. Suomalainen valtakulttuuri työnsi saamelaiset pohjoiseen kuten valkoinen valta USA:ssa työnsi ja sotimalla tappoi intiaanit. Tällaisia väkivaltakulttuureja en arvosta, en halua kuulua niihin, tällaista suomalaisuutta en arvosta, en valkoista Amerikkaa, en lännen läffiä joita YleTv taas työntää. Lännen elokuva on valtaamista, murhaa ja väkivaltaa. Suomi ja Amerikka ovat imperialisteja. Pois täältä.

 

Itäisen Suomen pientilakulttuuri tuhottiin

Harjaantunut katseeni panee merkille jokaisen metsitetyn pellon. Itäisen Suomen pientilakulttuuri tuhottiin, kansa höynäytettiin. Istutuskoivikoista ei silloiset istuttajat saaneet yhtään mitään, itikoita sitäkin enemmän. Tuskin saa seuraavakaan sukupolvi. Aiemmin avara Suomi on nyt itikkakorpea, pusikkoa tai koivunrääppää. Jos noita rääppiä joskus myy, saatko niistä tuloa? Naurettavan. Sellufirmat, storaenso, upm, metsäfibre vievät ne käytännössä ilmaiseksi (sellupuun hinta alle 30 euroa / motti). 70 vuotta kasvatat ja odotat, osan ajasta kummun alla, yhdellä kiintomotilla saat korin kaljaa. Pilkkahinta, mutta mikä oli uhraus, aiempien sukupolvien elämäntöiden systemaattinen tuho ja pilkka.

Jos myyt räippäkoivut (tai tukit) muutaman hehtaarin alalta, voit saada 10 000 euroa, siitä pois vero 30 %.  Sattumoisin 10 000 euroa on täsmälleen sama minkä Rinteen hallituksen jokainen valtiosihteeri (heitä on 15) saa joka kuukausi. 70 vuodessa (koivun kasvatusaika) yhden valtiosihteerin palkastaa kertyy 8,5 miljoonaa euroa. Paljonko tuossa ajassa sinä hankit koivuillasi? 10 000 euroa. Siitä siis pois myyntivero sekä uuden metsän perustamis- ja hoitokulut. Käytännössä nollatulos valtiosihteerin 8,5 miljoonaa vastaan. Tätäkö on Rinteen ja muiden ministerien tarkoittama oikeudenmukaisuus?

Tätä sielunvoimien alaspolkemista kuvasi jo Clarke vuonna 1799 (kuva 3). Näin hän kirjoitti:

”Lapin tietäjät ja noidat ovat sen taidon aina hallinneet ja he näyttävät pitäneen tuon salaisuuden itsellään. Jumal’rumpua lyötäessä pidettiin rumpukalvon alla pientä magneettista raudanpalasta liikuttamassa sen pinnalle asetettua neulaa, jonka noita näin halutessaan sai pysähtymään tietyn kuvion kohdalle, lausuakseen sitten ennustuksensa sen mukaisesti. Monia paljon alkeellisimpiakin temppuja on käytetty keräämään kansan hyvyydet röyhkeän papiston käsiin, esimerkiksi polkemalla alas lokaan jalommat sielunvoimat ja nostamalla sitten tyhmyys tyrannin istuimelle.”

Tyhmyys tyrannin istuimelle, Suomen menestystarina.

Lapissa tuhannen kilometrin matkalla näin yhden ainoan metsitetyn pellon. Lapin asujat, onnittelen teitä. Te ette menneet halpaan kuten etelän hölmöt. Toki siihen on luonteva syy: puu kasvaa Lapissa hitaammin ja puun hinta on tuskin sitäkään kuin etelämpänä. Istuttaminen olisi ollut silkkaa rahan mädätystä. Edes Lapin ihmistä ei tolleen jymäytetä.

Tänään keput ja näennäisvihreät hokee: metsittäkää. Minä sanon: älkää metsittäkö. Poistakaa  entisetkin metsitykset. Palauttakaa edeltävien sukupolvien elämäntyön arvo: avarat pellot ja taivaan sini, järvien välke ja ahvenen kutu.

 

Enson pääjohtaja Karvinen ja ympäristöministeri Mikkonen

Ohi vilahtaa Sotkamo. Jossain oli viitta Kuhmoon, noinko lyhyt matka. Olikohan Tytti Määttä tosissaan Keskustan puheenjohtajuudesta vai oliko se huuli? Helsingissä Sotkamo Silver houkutteli piensijoittajia. Ajelin tilaisuuteen jalkapyörällä, join kahvit, kuuntelin takapenkissä ja lähtiessä nappasin Kauppalehden. Täytyyhän liike-elämän pyöriä. Onko Silver suomalainen, eipä taida. Kajaanissa virran äärellä joutuu kysymään, eikö Sotkamon nikkelialtaiden vaikutus näy Oulujärvellä ja alempana.

Kajaanissa oli sellutehdas, Kajaani Oy. Sen taisi ostaa UPM ja tuota pikaa sulkea. Niin kävi Kemijärvelläkin, ensin Enso osti ja sitten sulki, pääjohtaja Karvinen asui Lontoossa ja oli suuren maailman elkeet, pois kemiset järvet. Oppinsa Lontoon johtaja sai, tottakai, edeltäjältään Jukka Härmälältä joka täräytti 5 miljardia Amerikan ostoksiin, otti mallia lännen leffasta, firma - kutsetti - meni alta ja liudentui Storan haarakkeeksi. Karvinen luuli olevansa ovela ja loi esteitä uuden tehtaan synnylle Kemijärvelle mutta niinpä vain yritelmä tänään on vakava. Joensuun vihreä ministeri Mikkonen yrittää estää vaikka hänen omalla kotisuunnallaan Imatran Kaukopäässä Storaenson savutupru näkyy miltei Joensuuhun asti. Oikeus on niinkuin se luetaan.

Suomen luonto on röykkiö yhtiöitä, käskyvalta rikkailla
 

Kaukopään savutuprun tienoilla jököttää viuhujat. Yritän laskea lukumäärää, huonosti näkyy, ehkä toistakymmentä. Aina niistä osa seisoo, monesti kaikki. Saimaa, tuulisaimaa, yhtiö kuten Kemijoki tai Oulujoki. Suomen luonto on röykkiö yhtiöitä. Tällaista on sosiaalinen muotoilu. Yhtiössä käskyvalta on rikkailla. Demokratian kierros umpeutuu: ennen valta oli varakkailla (aatelisto, linnanherrat), äänioikeuden myötä sen sanottiin tulevan yhtäläiseksi, nyt valta palaa linnanherroille, yhtiöille. Luonto läänitetään yhtiöille kuten 1600-luvun suurvalta-aikana aatelisille. Mikko Kärnä sen sanoiksi pukee: kukaan ulkopuolinen ei voi puuttua Kemijoki Oy:n hallituksen oikeuteen päättää mitä se joelle tekee. Onko niin että laajan maakunnan valtasuonen käytön sanelee muutama ihminen. Tällaiselle vallalle ei ole pienintäkään oikeutusta, ei pienintäkään. Ne jotka tällaisen (harha)tilanteen ovat mukamas luoneet, ovat syyllistyneet rikokseen, rikokseen kansaa, luontoa ja maailmaa vastaan. Ansaitsevat rangaistuksen. Oliko oikeuksien ryöstö ja yksinvaltius noin totaalista edes keskiajan linnanherroilla tai kuninkailla? Aikamme kansan edustajat edustavat linnanherroja, olipa puolue mikä tahansa. Vastaava vallan keskitys toteutuu tieteen maailmassa. Yhden esimerkin löydämmekin täältä, tuulisaimaan tanterilta. Lappeenrannan yliopistoon valitsivat rehtoriksi naisen tiedepolitiikan ylätasolta, akatemian kävijän, brysselin kävijän. Ei aikaakaan, niin tuulisaimaan elinkeinomiehet lähettivät naisen sinne mistä tulikin, valitsivat tilalle omansa, paikallisen elinkeinojohtajan. Yliopiston hallitukseen kutsuttiin Elinkeinoelämän Keskusliiton ykkösmies, Palacesta. Mahtoi konjakki maistua. Mutta kas: hetken rehtorina sinnitellyt naisemme pulpahti Helsingin tiedepolitiikan piireissä jälleen omalle paikalleen. Pulpahtelu käy yhtä tiuhaan kuin Marja Makarowilla jonka katse ei pulliaiseen osu. Tiede, tieteeksi kutsuttu, on valtapeliä. Tieteen maailma ei ole älyllisen vapauden maailma.

Tuomio paskapuheesta 1600-luvulla

Johannes Messenius, kuka hän oli? Se selviää Clarken matkakirjan selitysosiosta. Upsalan yliopiston historian professori Messenius oli Kajaanin linnan vanki. Vanki, miksi ihmeessä? Hän oli viestitellyt (varmaan twitterillä) jesuiittojen ja katolilaisten kanssa. Mahtailevan oikeaoppisen Ruotsin mahtipösö Oxenstierna kimmastui. Ei professori saa hakeutua väärän tiedon, nykykielellä paskanpuhujien seuraan. Upsalan professori tuomittiin kuolemaan, rangaistus muutettiin vankeudeksi. Messenius sai tripin Kajaanin linnaan ja eli vankina loppuikänsä. Näin on tänäänkin: netin öyhöttäjät tai tieteen epäilijät tuomitaan arvottomiksi ja syrjäytetään lehdistä, televisiosta, netistä, yliopistosta, kaikkialta. ”Jos sinulla on twitterissä alle 100 seuraajaa”, sinua ei noteerata, kertoi Korkeasaaren eläintarhan johtaja Sanna Hellström twitter-tilillään. Jos ikäsi on 60 tai 70, sinua emme kuuntele, julisti eräs nuori, kaikkea muuta kuin ainoa.

Kajaanin linnassa historian professori Messenius kirjoitti kirjan Scondia Illustrata sekä riimikronikan Suomesta ja suomalaisista. Näin teemme mekin: vaikka aikamme oksenstjärnat, tämä tohtoriprikaati nauraa, ylenkatsoo, vaientaa, pilkkaa, me jatkamme kronikoiden kirjoittelua Suomesta. Ehkä joku vanginvartija salakuljettaa kronikkamme vankilan ulkopuolelle.

Mutta nyt, nyt on kiire. Ehdimmekö hiljaisen kansa luo ennenkuin lättykahvila sulkeutuu? Lättykahvit pellon laidalla, kuvittele.

 

Matkakirje jatkuu seuraavanlaisten työotsikoiden alla:

  • Susinartut (Suomussalmi, Turjanlinna)
  • Hiljainen kansa, Suomussalmi
  • Ruka, moderni tuho. Paina kaasua.
  • Kemijärvi, onko sitä? Patoaltaan alla?
  • Miksi Pelkosenniemi on pelkoniemi. Miksi Inarissa on Toivoniemi.
  • Lapin vuosisatainen tyylitaju: rakennukset, kylät ja jokirannat. Suvannon (puolikas)kylä.
  • Lapin yliopiston kirja ‘Lappi palaa sodasta’ - peiteltyä politiikkaa tieteen nimissä.
  • Joki katosi yht’äkkiä. Vesirakentamisen väkivalta. Pirttikoski, Sierilä.
  • Millainen Kemijoen vesistön kulttuuri olisi jos jokea ei olisi padottu ja lohea tapettu.
  • Vaientavat tarinat: modernisaatio, hyvinvointivaltio (tunnelointi, uritus).
  • Miksi vaietaan Lapin sodasta, kadonneista pojista ja veteraaneista? 760 jälkiuhria.
  • Kaunispään hävitetty polku (vertaa broadway, manhattan).
  • Elle Marja, pystypäinen.

 

Lukemistoa

Edward Daniel Clarke: Matka Lapin perukoille 1799. Idea Nova Oy, 1997.

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki. Teos 2018.

Kemijoen kalariita jatkuu. Yle 2.7.2019.

Elokuva Maan sisällä linnut

Elokuva Saamelaisveri. 15 minuutin otos Ylen sivuilla.

JK: Saame, Suomi ja Lapinmaa - pieni matkakirja ja ajatelmia.
JK: Saamelaisveri
JK: Virtavesien Suomi vai markkinaliberaalien höttö.

Venäläistä raakapuuta käytetään taas ennätyspaljon Suomessa. Yle 7.6.2019.

Puiden istuttaminen on tehokkaampi ja halvempi kuin mikään muu ilmastonmuutoksen torjuntakeino. Yle 5.7.2019.

Joutsenon havusellutehdas. MetsäFibre.

---

Hgin kirjamessuilla 2018 kuuntelin Kati Rapian ja Juha Hurmeen esityksen kirjastaan Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki.
Kati kertoi löytäneensä 1600-luvun Forsiuksen, jota hän kutsuu pyrstötähdeksi, Suomen ensimmäiseksi freelanceriksi, ihmiseksi joka halusi tietää kaikesta kaiken mutta joka osasi myös rettelöidä. Kati halusi kokea Forsiuksen itsessään, roolipeli pystyyn, pari kuvataiteilijaa mukaan, Forsiuksen pororeen jäljille Lappiin, kovimmalla pakkasella, naama maalattuna, tilkka viinaa jos kylmä tulee. Pohjateksti löytyi Juha Hurmeen Niemi-kirjasta, päälle Forsiuksen kirjoitelmat ja ajan pöytäkirjoja. Renessanssi-ihminen Lapin raidoilla. Tunturin reunalla mennään mutta ajatuksellisesti äärestä ääreen.

 - tässäpä meille esikuvaa