Kuvia Vapauden saarekkeelta

 

Aikamme ihmiskuva on kapea, yksioikoinen, vailla taiteellista vaikutelmaa. Sama koskee yhteiskuntakuvaa. Keskustelu Suomessa on instituutiolähtöistä, rajautunutta. Instituutiot tappavat ajattelun. Vierasta tämä ei ole tieteessäkään.

Älyllinen kohmetus tuottaa oikeaoppisuutta ja ylenkatsetta. Oikeaoppisuus verhoutuu hokemiin ja kielikuviin: päästövelka, kestovaje, elvytys, green deal, vihreä siirtymä, ekologinen jälleenrakennus, systeemiset muutokset, kompensaatio, oikeusvaltio, vakaus.

Ylenkatseesta seuraa syyllistäminen. Mikä sammutti keskustelun IPCC-raportista: valikoiva syyllistäminen, ohisaloilu. Syylliset nimettiin lähipiirin ulkopuolelta, kaukaa, maan äärestä. Miksi ette syyllistä kaupunkien monikymmenmetrisiä betonitorneja, asfalttia, katujen pörräystä, satamien huvipaatteja, kännyn kantajia.

Miten toimia oikeaoppisuuden edessä? 1) alistua, 2) paeta, 3) vastahyökätä, 4) synnyttää parempaa ajattelua ja toimintaa.

Yksi tapa on astua sivuun, hakea tarkastelupisteitä toisaalta ja muotouttaa uudenlaisia katsantotapoja.

Alla olevia kuvia otin esittääkseni yhden mahdollisen tarkastelupisteen sieltä kaukaa, syyllistettyjen elämänpiiristä.

Ihminen ei ole valtion, ei valtioneuvoston, ei oikeaoppisuuden sätkyläinen. Ihmisellä on oma tunto, oma tahto, oma kokemus, oma toiminta. Paikan ja toiminnan, jota oikeaoppiset syyllistävät, voi kokea vapauden saarekkeena, paikkana luoda luomakuntaan kauneutta.



Etäällä erämaassa, ei eksy sinne kenkään, käyn kesässä kerran tai pari. Jokainen puu, jokainen pensas on muotoiltu. Muotoilu on ilo. Ilo kantaa yli talven, seuraavaan kesään. Siellä se on, etäällä, kukaan ei näe eikä merkille pane, vain on. Joutsenpari ja kurkilentue äännähtelee yli lentäessään.

 

 

Ylväs.
Tulin käyneeksi Pyhtään kirkossa, rakennettu 1400-luvulla. Kysyin oppaalta oliko kirkko alunperin katolinen ja näkyykö katolisuus kirkon tiloissa. Opas jäi miettimään. Sisätiloiltaan kirkko on ylväs, punatiiliset pylväät kannattelevat korkeita kattoholveja, seinillä ja katoissa on maalauksia 1400-luvulta, yksinkertaisia mutta pysäyttäviä. Kirkon katto nousee korkealle, taivaalle. Mikä ponnistus kirkon rakentaminen Kymijoen laakson väelle onkaan ollut. Ketkä valmistivat pylväiden tiilet, millainen muotti heillä oli, mistä kaapivat saven. Tiilet ovat kuin eilen tehtyjä, kaunis sileä pinta, heleä punaväri. Monenko torpan poika ja tyttö joutui raahaamaan hiekkaa, tiiltä ja muuta. Oliko kirkon rakentaminen riemukas ponnistus vai pakotettiinko. Mikä olisi vastaava täyttymys tänään? Vai elämmekö kuoleman laaksossa kuin sinne haudatut Egyptin faaraot?

Ylväitä olivat myös elämänkaaret, joista ohran, kalakeiton, lihakeiton, saunavihdan, piimän, kuusikon antimet hiljalleen rakentuivat. Se ponnistus kumpusi riemusta, siellä kaukana, jossain.

Ylväyttä symboloi pihakoivu, kuvassa. Ei ole pohjantuuli korskeaa kaatanut. Ylväys kertoo mielentilan. Syrjän ihminen ei nöyrele, ei usko mitä uskomaan käsketään. Syrjän ihminen muotoaa puun, maan, metsän ja talon kuten hyvältä tuntuu ja kaunista on.

Lähistöllä on lähde. Se on Kymijoen vesistön alkulähde, yksi niistä. Vesi pulppuaa suoraan maasta, ei kysy lupaa kuten ei asukaskaan. Metsäiseltä lähteeltä vesi sammaleen alitse solisee, yhdyttää järven, puroksi muuntuu, joeksi levenee, nilakkana kimmeltää, ei pysäytä vaajan padot, ei kymijoen sulut, kunnes mereksi asettuu, siinä on matkan määrä. Pellon raivaajat, saven tai turpeen lapioijat saivat lähteestä juoman, veden. Lähteen äärellä pesivät pyykin, padassa pesuveden lämmittivät, männyn kupeella ja männystä pilkotuilla. Pesu kesti aamusta iltaan.

 

Leikkopuu.
Luonnon yksimuotoisuus eli monoversaliteetti on turvattava. Yksimuotoisuudelle ei ole vielä keksitty hyvää mittaria. Ekonomistit yrittävät löytää.
Muoto seuraa funktiota, sanottiin Bauhausissa.

 

Tietopähkinä.
Kuin muurahaispesä on perattujen käpyjen röykkiö sähköpylvään juurella. Oravatko siinä ovat ruokailleet? Maassa vai sähköpylväässä? Ovatko oravat varastoineet siemeniä talven varalle kuten pitäjänväki muinoin viljaa aittaan. Pylvään päähän on koverrettu kolo, se löytyy monenkin pylvään pääsä. Yhdessä pylväässä on lähes metrinen vako. Tikkako reiät ja vaot on hakannut. Jos tikka niin miksi. Kyllästetyssä puussa tuskin on toukkia. Käyttävätkö oravat koloa varastonaan. Eräänä syysiltana ajoimme kaukaa maailmalta talkoisiin, siis me talolliset. Mutta, mutta ... valo ei syty, ei lämpiä talo, ei ainakaan sähköllä. Pimeys peittää maan, peittää metsän, peittää talon. Pärekö pitää sytyttää? Tulisiko sähkömies, kaukaa kylien ja vesien takaa, kääriäisten mailta mistä lie. - Hei, mitä nyt, pylvään päässä välähti, sekunnin murto-osan. Sähkömies on siis tullut, olipa nopea, hyvä ettei iisalmesta, nyt muuntajan kimpussa, pitää talolla muuntaja olla, väläytti virran ja valon. Mutta mikä elukka se oli, joka sähköjohdon oli poikki purrut, hampain kaiverrut. Päättyikö elukan valo ja elo.

 

Pankaa paremmaksi.
Kuusen vuosikasvu jopa 70 senttiä. Esittäkää parempi. Nuorkuusilla lie korkeutta kymmenisen metriä, 30 vuotta eteenpäin niin jokohan olisi tukkipuu. Tukin voi lankuksi sahoa, jätkäsaaren seinälle lautana peittoa, ei jauhoa selluksi ei klosetin täytteeksi. Kuusen kasvu hiilen ilmasta imee, valon ja veden, fotoni hookaksoo seeookaksi, vuosisadoiksi sitoo, hapen eläville tuottaa. Miksi hiili on paha. Hiili on elämän aines. Hiilihän vain leikkii, vedyn kanssa, ja hapen kanssa. Ei eloa ilman hiiltä. Maapallon elo on hiilipohjainen. Onko avaruudessa toisin? Yksisilmäpoliitikot näkevät hiilessä vain pahan, paasaavat ja paasaavat. Entä jos pahin onkin metaani, seehooneljä, no, hiiltä siinäkin. Älyllinen oikeaoppisuus, hetken viisaus jokahuulilla, vuoden päästä uusi viisaus. Äsken ongelma oli happo joka metsät tappaa, tai otsoni, nyt hiili, turve vasta ilkeä on. Kellarin lämmittäjälle uunin hehkuhiili oli lämmön lähde, sangollinen hiiltä niin ei potut paleltunu. Kerran meinasi sangon kantaja häkään pyörtyä.

Mikä sammutti IPCC-keskustelun? Ministerien paasaus. Itsekehussaan ja omahyväisyydessään etsivät syyllisen kaukaa. Tuolla jossain, herran selän takana, siellä pahat ovat, Kasvin sanoin impivaara (immen vaara, eikö tämä ole disinformaatiota, häirintää). "Muut ovat ilmaston hyväksi osuutensa tehneet, nyt on noiden vuoro", julistaa sisäministeri 20,30 uutisissa.

Eivät tiedä ministerit, kallion ja turun immet, kuinka kuusen kasvu on maailmaan saatettu. Viisitoista vuotta ainakin, joka ikinen kesä, vesuri käteen, saha soimaan, liiat vesat pois, ilmavuutta taimille, valoa kasvaa, latvan kohota. Ohisalot, paneelit ja professorit, jos kerran vielä vesuristeja syyllistätte, kaadamme kaiken pois, raivaamme mannun, korven ja turpeen pelloksi, kauran teille tuotamme, te oatlin litkijät.

Vuosien työllä saatoimme kuuset, männyt ja koivut kasvuun. Vuodessa yksi puu imee 4,4 kiloa hiiltä. Puun elinaikana imua kertyy 220 kiloa (liekö puolet puun painosta). Jos hehtaarilla kasvaa 1000 puuta, se tekee 220 tonnia 50 vuodessa. Yhden hehtaarin puusto imee saman minkä yksi suomalainen tupruttaa. Säätytalon ohisalot ja litit, millä oikeudella te meitä syyllistätte. Miksi ette syyllistä kaupunkien monikymmenmetrisiä betonitorneja, asfalttia, katujen pörräystä, satamien huvipaatteja, kännyn kantajia.

 

Koti.
Jänikselle, ketulle, kyylle, sudelle, kelpaisiko karhulle. Suoja sateelta, hirren alla lämmitellä, pesän heinillä pehmoa.
Pääsee Tuukka Tervonen HS-sivuilla tai twitterissä irvailemaan kaheleille, erämaiden susivihaajille. @Retvonen

 

 


Tilhien skumppa kypsyy.
Ei promillerajaa.

 


Metsän tummuus mulle tuokaa.
50 vuotta sitten metsän paikalla lainehti ohra tai kaura.
Puiden välistä juuri ja juuri häämöttää järvi. Kauran kylväjät, hiilen maahan palauttajat (sonnan levittäjät) saivat keväisin järvestä ahventa enemmän kuin jaksoivat kerralla nostaa. Peräti ilmatieteen laitos on tutkinut että pientilallisten toimet olivat hiilineutraaleja, siis maapallon pelastajia. Heidän viisautensa oli kymmenkertaisesti modernimpaa kuin tämän päivän Ohisaloilla. Mihin syyttävä sormi pitää siis suunnata?

1960-luvun Mera-ohjelmien myötä ympäröivät suot vedettiin ojia täyteen, ristin poikin. Suovedet ohjattiin järveen. Nyt järvi kasvaa rannoilta umpeen, pohjamuta ylenee, vesi on tummaa. Valtion Syke kehuu sisävesien tilaa hyväksi. Ei ole totta. Valtio valehtelee.
Sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys on valhe. On ahdistavaa mennä katsomaan kuinka kylmäverisesti aiemman sukupolven työ ja riemu on häväisty ja tuhottu. Suomi muuttuu ryteiköksi. Luonnonsuojelun kanssa ryteköitymisellä ei ole mitään tekemistä.

 


Sekametsä: mäntyä, koivua, kuusta.
Viisaat valistavat että sekametsä kestää paremmin myrskyä ja tuholaisia. Miksipä ei, helppo uskoa. Toki sekametsä on jo itsessäänkin kiva katsella, puut ja puulajit kasvavat kilpaa, metsä röyhyää.
Tätäkö on se puupelto, josta Espoon, Vantaan ja Keravan vihersuojelijat kolumneissaan jankkaavat Kuvalehden ja HS:n sivuilla. Valikoiva on heidän oppinsa.
Metsänkulkijana ja vesuristina olen pannut merkille että kasvaessaan koivu on pahis, se
levittää oksistonsa laajalle ja kuihduttaa muut ympäriltään.
Pihlaja! Jätäpä alue pariksi vuodeksi. Pihlaja piru on siinnyt mannun täyteen ja kasvaa ohi muiden. Mikä lääkkeeksi?
Jos jätät pihlajia hirvien järsittäviksi, älä unohda. Pihlaja puista kovin, paksuun ei vesuri uppoa.

 

Ekologinen evoluutio. Kulttuurinen evoluutio:
kauraa hulmuava pelto päätyi mainoskyltiksi Turun kadulle, oatliksi.

Kaura - Avena sativa. Sativus = viljelty, kylvetty.

Kaura kelpaa hevoselle. Ei tarvii tuoda maissia Brasiliasta. Mutta kaurapuuroa eivät syö siatkaan. Näin valisti Kuopiosta tullut ojakoneen kuljettaja, suon möyrijä 1960-luvulla Impivaaran Ainoa joka yritti puuroa tarjota.

Kauran keksijät, nykyoatlit eivät tiedä eivätkä halua tietää että heidän isänsä ja äitinsä raivasivat kuusikon pelloksi omin käsin, kylvivät kauran, elokuun auringossa niitty lainehti, röyhelöt värisivät tuulessa. Tänään kaurapelto on oatlikulttuurin vihan kohde.
Raivaajista vihakulttuuriin, tätä on sivistyskierto.



Tämä kuva on samasta kohtaa kuin kaurapelto edellä. Aikaeroa on 50 vuotta. Turvevihaajat luokittelisivat paikan (entiseksi) turvepelloksi.

Vuoden 1990 paikkeilla metsäteollisuus huudatti kansaa puuraaka-aineen loppumisesta. Kaikkien piti rientää kuokan varteen. Valtio suolsi rahaa, maksoi taimet, maksoi työn, asetti ehdot ja kiellot. Tulos on kuvassa: puusto tuhoutunut, (perinne)maisema mennyt, raivaajien työn kunnioitus alle nollan. 30 vuotta sitten istutetut koivut katkeilevat, osan kaataa tuuli, osaan pesiytyy sieni, alussa söi hirvi. Tätä on turvemaiden, ns. joutomaiden ja ns. vähätuottoisten peltojen metsitys. Puuntuotto- ja ilmastomielessä metsitys on jokseenkin huuhaata. Tänään metsitystä vaatii ilmastoväki, Sitra, vihreät ja ökykeskusta. Valtio ns. kannustaa rahalla.

Pellon metsityssopimuksen teki valtio (valtiota edustanut). Juridiikan säännöistä viis. Pellon omisti perikunta. Metsittämiseen olisi tarvittu kaikkien osakkaiden suostumus. Suostumuksia ei hankittu. Mitätön sopimus siis, silloin ja nyt. Tällainen ylenkatseellisuus kuvastaa yläluokkien - mukaanluettuna luonnonsuojelijat - asennetta ja toimintatapaa, myös tänään. Hiljaisen kansan yli kävellään mielin määrin, heidät syyllistetään, niin myös tänään, muka kompensoidaan. Kemijoen rantoja ryöstettäessä kompensaationa oli viinapullo. Yhtä katoavia ovat aikamme kompensaatiot, joita Sitra ja muut tyrkyttävät. Maan hiljaisille ainoaksi paikaksi hautuumaan ohella jää Reijo Kelan Hiljaisten pelto Suomussalmella.

1960-luvulla luonnonsuojelijat valtion hienovaraisella tuella alkoivat nikkaroida suojelualueohjelmia. Niiden piiloidea oli ajaa maan hiljaiset pois oikeiden elinkeinojen jaloista ja samalla työvoimaksi waldeneille, lähiökitujiksi. Juuri tänään talouseliitti taas vaatii kaikkien työvoimareservien käyttöönsaamista. Reservi? Talouseliitille ihmiset ovat ajoporoja. Afrikan orjakaupan henki elää.

Näiden havaintojen ja kokemusten myötä käännän tänään selkäni puheille 'joutomaiden' metsittämisestä. Kuka on jouto? Onko se samaa kuin liikavestö. Syvempää sivistystä on perinnemaisemien ennallistaminen. Jos minä ennallistan kuvan metsitysraiskion perinnemaisemaksi ja jätän metsänkäyttöilmoituksen tekemättä, olenko suurempi juridiikan rikkoja kuin Suomen valtio vuonna 1990?

Alas valtio.

 

Sitkeä.
Ei tartu flunssat, ei koronat. Vahingossa oli mustaviinioksan pätkä tipahtanut karuun maahan. Kohta pehko jo pellon peittää. Omin luvin paisoi pensas. Tuskin päivä riittää marjat talteen poimimaan. Kautta talven vitamiini aamuin illoin. Lääkärit on vailla työtä, terve ei hoitajaa kaipaa. Luulee Sanna Marin, että voimatonna olelevat, iälliset, poliittista kykyä vailla, ajattelua vailla, luovuutta vailla, suojeluaan tarvitsevat, koteihisa lukittava. Marin, mene mökille, pysy poissa.

 

Missä ystävämme, luikertaja, puhdistaja vailla vertaa. Paikka auringossa tyhjänä vartoo.
Ei hypi hiiret, ei möyri myyrät. Kyy heille kurin tarjoo.

_ _ _

jokunen kuva olisi vielä ....

 

* * *

Historiallisia rinnasteita, vertaisarvointia

Unohdamme hetkeksi historiantutkijain pyhän periaatteen, tieteellisen eksaktiuden. Teemme mielikuvitushyppyjä. Kutsukaamme niitä vertaisarvioinniksi, koska vertailemme vertaisia tapahtumia, ilmiöitä kuten oikeaoppiset sanoisivat.

 

Irlannin nälänhätä 1800-luvun puolivälissä

Ylellä näytettiin tietorikas ohjelma Irlannin nälänhädästä. Nälänhädän syy oli päältä katsoen piskuinen, perunaan iskenyt rutto, mieleen tulee nykykorona. Irlanti oli osa Britanniaa, ei siis itsellinen alue eikä valtio. Ruttoon kuoli miljoona ihmistä. Merien taa onnistui pääsemään miljoona tai pari. Oliko brittiylimystön ja parlamentin suhtautumistapa vieras nykyajalle. Liikaväestön (turvenuijien) kuoleman katsottiin puhdistavan maata, tekevän tilaa olojen ja maatalouden modernisaatiolle.

Eikö tuo ole samaa puhetta millä Suomessa kuvataan ja legitimoidaan kansanosien poisajoa maaseudulta. Eikö brittien puhe vivahda nykyiselle ilmastopuheelle. Eräskin aktivisti - tosin teinipoika - puhui Helsingin kirjamessujen paneeleissa kuinka rikkaruohot on aika ajoin kitkettävä puutarhasta. Olen moista maistanut, olen rikkaruoho, terveisiä ateille.

TV-ohjelman mukaan britit vetivät lopulta vesiperän. Tunteeton toimintatapa nälkään kuolevia kohtaan herätti vuosikymmenten mittaan kansallistunteen Irlannissa ja sieltä poismuuttaneissa sekä vihan brittejä kohtaan. Irlanti irtautui Britanniasta 1921. Ympäri maailmaa on tänään nälkäpakolaisten jälkeläisiä, heistä on tullut tunnettuja toimijoita ja kulttuuri-ihmisiä. Joukosta löytyy mm. Reagan ja Biden.

Suomen nälkävuodet olivat pari vuosikymmentä myöhemmin kuin Irlannin nälänhätä. Taas sata vuotta eteenpäin ja ihmisiä pakeni jälleen sadointuhansin pois Suomesta. Oletteko te, Suomen ylimystö, varmoja etteivät samantapaiset tunnot kuin Irlannissa sikiä myös näistä tapahtumista.

 

Antiikin Rooma - kuin nälänhädän Irlanti tai "suuren muuton" Suomi

Poimin muutaman pätkän 2019 selostamastani Marcus Lucretiuksen antiikin Rooma -kuvauksesta:

Marcus Lucretius kertoo kuinka Hannibalin sotien jälkeen Rooman ja koko Italian henkisessä ilmapiirissä tapahtui suuri muutos eikä Italia enää palannut entiselleen. Maaseudun vapaat talonpojat  ja pienten työpajojen itsenäinen käsityöläisluokka oli kadonnut iäksi. Pellot ja laitumet metsittyivät tai kerääntyivät harvojen rikkaiden maanomistajien käsiin (näinhän tapahtuu tänäänkin). Maanviljely pientiloilla ei enää kannattanut. Pienimuotoinen ruuan tuotanto korvautui suurten laitosten orjatyöllä, ne tuottivat massoittain helposti pinottavaa tusinatavaraa (nykyajan konttitalous). Parhaat paikat maaseudulla muuttuivat ylimystön vapaa-ajan vieton paikoiksi (naturat ja hotellit tänään). Pompejin ja Napolin rannikot täyttyivät ylimystön huviloista.

Suurtilojen pelloilla raatoivat orjat kahlehdittuina (nykypäivän aktiivimalli). Yöksi heidät suljettiin lukittuihin häkkeihin. Orjamarkkinoilla saatettiin päivässä myydä jopa 10 000 orjaa, kertoo Lucretius. Siis 10 000, päivässä. Spartacuksen orjakapinan jälkeen orjia ristiinnaulittiin vieri viereen tien varteen 150 kilometrin matkalle Capuasta Roomaan.

Voittoisien sotien jälkeen veteraaneille jaettiin maita palkinnoiksi ja vihamielisten sukujen tuhoamiseksi. Harva osasi hoitaa saamiaan maita ja liikemiehet hyödynsivät tilanteen. Raha ei haise, tiesi jo Lucretius. Huonosti se haisee tänäänkään, paanasten ja pääkkösten jäljiltä, peli pelittää, harmi vaan että kaikki eivät pysy mukana.

Väestö pakkautui Roomaan, nykykielellä ‘pääkaupunkiseudulle’. Sisämaan kaupungit autioituivat - näinhän ekonomistit ja 'tutkittu tieto' todistavat tänäänkin tapahtuvan. Vallatuilta alueilta kuljetettiin viljaa Roomaan. Ostiassa lasti purettiin pienempiin aluksiin ja vedätettiin orjavoimin 20 km vastavirtaan Roomaan. Siellä toimettomana vellova maaton massa pidettiin hengissä jakamalla viljaa, leipäjonot tai toimeentulotuki eivät ole tämän päivän keksintöjä.  

 

Pakkauspolitiikka

Nykysuomessa, Helsingissä ihmiset pakataan lumoon, satoon, kojamoon, nreppiin, pyörävarastoon, veeseehen, smarttiin, noliin, talliin. Irlannin nälänhädän aikana satoja tuhansia ihmisiä pakattiin työtaloihin. Pakattujen välinen keskustelu taloissa oli kielletty, naiset, miehet ja lapset eri taloihin, työpakko. Työtaloihin päässeistä (vaihtoehto oli välitön nälkäkuolema) joka kolmas kuoli.

 

Ihmisen arvokkuus ja oikeaoppisuus

Renessanssiajan Pico Mirandella kierteli oppineiden piireissä, mutta ei löytänyt älyllistä pysäkkiä. Ajatelmansa hän kokosi 900 teesiksi nimeltä Ihmisen arvokkuudesta ja haastoi aikansa oppineet niistä keskustelemaan. Asioita pitää tarkastella kaikilta näkökannoilta, totuuden mahdollisuus ilmenee eri perspektiiveissä, jotenkin näin opetti. Picon ajattelua on kuvattu reaktioksi oikeaoppisuutta vastaan. Rooman kirkko nosti häntä vastaan syytteitä. Pico pakeni Ranskaan.

Yllä olevien kuvieni ranska sijaitsee paikassa jonne kukaan ei osu. Maailman äärestä tai äären takaa löytyy vapauden piiri jota voi muotoilla. Siellä on tilaa kaltaisillemme kaksi- kolme- ja nelipaikkaisille, monitahtisille ja monentasoisille.