Kullervon kosto

 

Maailmaa uhmaa pienistä pienin, virus. Pelloilta kuuluu huuto: työvoimaa, muuten jää parsa maahan, tulkut vie marjat.

Halpatyön haalinta on aikamme Kullervo-tarina. Aleksis Kiven näytelmässä Kullervo on pedon sikiö, orjan merkki otsaan poltettuna.

– Myy poika minulle, minä paimenta olen vailla ja tämänmoisen juuri tarvitsisin, pyytää Pohjolan Ilmari.
– Mitä miehestä maksettiin?
– Viisi viikatteen terää hintas oli, sinä kehno orja.
– Onhan onnemme osa seisoa myytävänä kuin naudat.

‘Työvoiman’ vaje on nähtävä historian ja vuosikymmenisen politiikan valossa. Miten on aikaansaatettu kaupunkeihin ahtautumisen ja slummiutumisen pakko. Mistä ihmiset revittiin irti. Kaupunkeihin ahtauttaminen iskee nyt kahtaalta: kaupungit ovat kuolonloukkoja ja vankiloita ja samaan aikaan toisaalla asiat eivät suju ihmisten puutteen takia.

Edistys, elintaso, hyvinvointi – mitä on tämä hyvyys jonka piskuinen virus panee polvilleen.

Maaseuduksi kutsutuilla alueilla riitti aiemmin tekeviä käsiä. Kullervon tavoin heidät myytiin orjiksi, orjiksi työmarkkinoille. Ajoitte sadattuhannet ihmiset mieron tielle, länsimäen betonikyliin. Tyhjensitte kylät, betonoitte maan, laatta laatan päälle, hyvinvoijiksi heitä ivasitte, asetitte ehtoja, aktivoitte, kikysitte, kyykytitte. Itsenne ylensitte yrittäjiksi – yrittäjiksi mihin. Yksin jäitte, tuli virus, homehtuu mansikka.

Akateemiset eliitit, historiain tutkijat työkseen todistelevat kuinka Suomi on menestystarina, onnellisten maa, ylentävä kokemus. Samaa tarinaa pauhaa media ja kaikki puolueet. Onttoa puhetta, epätotta. Suollatte tilastoja, piirrätte käyriä. Käyränne kertovat juuri sen mitä te haluatte niiden kertovan. Siinä teidän tieteenne ja tutkimuksenne, kokemuksen historianne, torstit, kivimäet ja haavistot.

On kokemusta meilläkin.

Tuttava ehdotti: tehdään kirja kylän elosta, ihmisten tunnoista, teoista ja kohtaloista hyvinvoinnin sokkeloissa. Miksipä ei.

Menemme sinne missä elettiin ja toimittiin, sinne mistä karkuun jouduimme. Betonit tieltämme purettakoon, sulut avattakoon, poliisit sivuun saatettakoon, teliat vaiennettakoon, kamerat tummentukoot, viruloiset teitä kiusatkoon, hautoihin kaatavat, ruuan vievät käsistänne, parsanne maahan painavat. Työvoimaksenne emme ala. Kerran häädetty, ikuisesti poissa, ryhti olla pitää. Teemme kirjan, näytelmän, kuvan, elokuvan, podin, kertomuksen kullervosta ja sotaanlähdöstä, ratsun selässä kuin marsalkkanne.

Historiain tutkijat, hyvinvoinnin tietäjät, te väheksytte paikallista. Ei se ole tiedettä, te sanotte (esim. kirjassa Tiede ja yhteiskunta). Mitä on teidän tieteenne? Shampanjaa Säätytalolla, seurapiiriä kameran edessä.

Kylä kertoo maailman. Pienessä, viruksen mitassa ilmenee yleisin. Virus kaataa maailman. Jos kerran virus, niin miksei kylä. Kaikkeudesta kerromme. ”Maailma on kvanttitapahtumien kuhinaa avaruuden laajalla dynaamisella ulapalla, joka pauhaa kuin valtameri”, sanoo Carlo Rovelli kirjassaan, jossa aiheena on kvanttigravitaatio.

Ajan olemassaolo on väärinymmärrys, karkeistus, Rovelli jatkaa. Aikaa ei oikeasti ole. Jos ei ole aikaa, kuinka voisi olla historian tutkimusta, paikallista tai yleistä. Kaikkeus sykkii, hetken se laajenee, kiihtyy, katoaa, tyhjenee, kylmenee, pimeytyy, kohta taas yhteen ajaa, räjähtääkseen taas, big bangiksi tätä kutsutaan. Kaikkeudenhan voisi ajatella suppilona kahteen suuntaan, välillä laajeten, kohta yhteen tullen. Pienessä on kaikkeus. Kaikkeus löytyy myös kylästä jos niin taidetaan.

Meillä on kokemuksemme joka ei ole arvottomampi kuin teidän kokemuksenne ja teidän historianne, tarinanne ja vointinne.

Avaruuksien sykkivässä suppilossa voimme katsoa kahteen suuntaan. Yhteen suuntaan näkemistä – ‘taaksepäin’ – sanotaan inversioksi, käänteiseksi, taapäin menoksi. Toiseen suuntaan – ‘tulevaan’ – näemme perhosefektin. Siiven iskusta päättelemme kaikkeuden kulun (induktio). Taaksepäin, eteenpäin, inversio, induktio – tässä näkökulmamme. Inversion matematiikkaa yliopistolla opettaa Samuli Siltanen. Johtolangan löydämme pienestä, olkoon vaikka virus, kerimme auki, pienestä avautuu näkymä Suomen, Euroopan ja maailman historiaan. Veräjästä aholla kerimme esiin maailmojen kulun.

Pallolla ei ole reunaa, ei myöskään maapallolla (maapallo, vesipallo, ilmapallo). Mene suoraan, eteenpäin, mihin tulet. Paikkaan mistä lähdit. Paikka on kaikkeus. Pallon pinnalla ihmiset, silloin kun heitä vain vähän oli, etsivät paikkaa mihin aurinko paistaisi, missä olisi lämmin hiekkapeti. Ei ollut rajaa, ei reunaa. Peuran perässä kuljettiin, hyljen vahdissa, teeren tenässä. Mistä tulivat rajat, kuka keksi rajan, veti viivan, asetti pyykin. Kuka sanoi, tämä on minun. Kuka määräsi osingon maksettavaksi, veron kannettavaksi. Kustaa Vaasa loi valtion, oman valtansa alustaksi, tahtoi veron. Ruotsi luuli olevansa mahtien mahti, hallita Euroopan, liivin ja puolan. Pultava uskon kaatoi, meni liivi, ehtyi vilja, väheni ruoka, poltettiin pohjan maa, surmattiin väki, lapset orjiksi Venäjälle kymmenin tuhansin, Hailuodossa satoja verivaluksi, kirveellä ja tapparalla, maalle tuli nälkä, katosi työvoima. Rauhan raossa erämaiden samoojat, hirven hiihtäjät verolle saatava, suolakalat herttuoille kuskattava. Maa rajoiksi vedettävä, verotiloiksi jaettava, isojako yli kylien. Paljon oli maata savon mailla, pohjan mailla, paljon ettei kaikkea jaetuksi hirvitty. Vaasain jengi Tukholmassa keksi: laaja maa on meidän, kruunun. Syntyi valtionmetsä, aukon hakkaaja, haavan kaataja, pölkyn jättäjä, pinnan äestäjä. Omavaltaista kaikki on vaan. Viekkaudella viety, omaksi väitetty. Tuota pikaa ehtivät apajalle yhtiöt, vodkapullo povessa. Turvekiintoiset oli ulos heitettävä, betonipykääjien armoille, pankkien vangeiksi, asunto-orjiksi. Viruksen päivänä 7.4.2020 ajelin pyörällä Helsingin Jätkäsaaressa, eteläkärkeä myöten. Maailmasta ei löydy kirjailijaa joka Jätkäsaaren absurdismin, surrealismin sanoiksi osaisi pukea. Siellä on työvoimanne, te yrittäväiset. Maailma on sietämätön, onneksi tuli virus, kaivinkone mereen kaatukoon.

Kylälle viivat vedettiin, mallia kolonia-afrikasta ja amerikan preerioilta. Ei luonto sellaista siedä eikä tiedä. Hiljaiset laidoille laitettiin. Ei siitä työnilo mennyt, kullervoiksi itsemme koimme. Sankariksi syntynyt, orjana elämään joutunut, sanoo Aleksis Kivi Kullervo-näytelmässään (sivu 178). Hintana viisi viikatteen terää. Leipään leipoi kiven Ilmarin nuorikko, Pohjan Marin. Siinä meni miehen mieli, viha vimmaksi yltyi, henki hengestä. Tyhjästä ei viha syntynyt, kuten ei synny tänäkään päivänä. Väärin syytätte, populisteiksi haukutte, uudenmaan vankilaan teljette, rajan suljette, betoniporsaat kasaatte. Kalevan kansa ei porsaisiin seisau.

Isojako loi tilat, nuo verokykyiset kuin unionin jäsenkriteerit konsanaan (EU). Sulkavalle saatiin tiloja 12, kantatiloiksi nimesitte, kantavia ollakseen. Maailma pantiin rajoiksi, rekisterinumero 3/15. Löytyisköhän Sulkavalta unkaria.

Kasvoi kylä, sikisi väki, pahnassa sika vinkui. Saunoissa päitä syntyi, pirtin aumoissa yleni. Ei kaikki padalle mahtuneet. Koheni hirsinen talo metsän laidalle, leveni pelto, kuokka ja kivi, kimmahti turve, harkkien paruttavaksi. Talkoilla katot pantiin, tuhmat vitsit lausuttiin. Siitä työvoima tiintyi, liikaväestöksi nimesitte, jaloistanne karkotitte, tieron tielle, betonia mylläämään, jätkän saarta kauhomaan, narratuiksi hyvinvoinnin, viruksen yhyttämiksi, arkkujanne kasapäin. Vankilaksi elomme loitte.

Nyt työvoimaksi huudatte, parsapenkin parkujaksi, mansikan polkijaksi, puolukkaisen poimijaksi. Muinoin tupa täyttyi, puolukkata korvot täynnä. Tänään tupa kylmillänsä. Pata keittäjää tulella vartoo, sanoo Kullervo (sivu 116).

Vangeiksi on meidät pantu. Raja reunalle vedetty, uusi maa on vanha maa. Armeijat on apunansa. Kullervo on kohtalomme. Puhummeko miekallemme, mihin kääntyy miekan mieli. Ei osu miekka rintahamme, enää. Ratsun selkään, sotamaille, tiedon viisaat alentukoot, teiden sulut murentukoot.

Euroopalta ruoka ehtyy, pelko uusi ilmaantuvi, viriää viruksen lento. Oikeus elämään, hokee ministerit, tosentit, filosofit. Oikeus mutta kellä? Viruksella? Ihmisellä? Vanhuksella? Peltomäellä, humaanilla tappajalla? Kaikaa huuto uusi: pellot kaikki elvyttävä, pakolaiset turvettava, puskan juureen sidottava.

Nyt te huudatte takaisin, mansikat poimimatta, parsat paahtumatta. Ei, ei. Kerran lähetyitte, emme tule. Meidän vuoro raja vetää. Rajansa kaikella, sanoo tiedeväki päivillänsä. Vedämme rajan. Minkä avaan, minkä rajaan.

Rajat uusiksi auetkoot. Maailma rajoista pääsköön. Ei ole meillä valtiota, emme piittaa rajoistanne. Hämäläinen, lappalainen, savolainen, karjalainen, niin tulemme mekin. Neitsyelle maalle, maa meiksi tulkoon, ja me maaksi.

Taustalukemisto

Aleksis Kivi: Kullervo. Kriittinen editio. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.

Tiede ja yhteiskunta. Suomen Historiallinen Seura ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019.

Aika aikaansa kutakin Pohjois-Keiteleellä. Pohjois-Keiteleen kylätoimikunta 1989.

Carlo Rovelli: Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää. Kohti kvanttigravitaatiota. Ursa, 2019.

Isojako Wikipedian mukaan.

Petri Talvitie: Hämäläistalonpojat ja isojako 1760-luvulla. Historian tietosanomat.

Antti Kauppinen ja Simo Kyllönen (Helsingin yliopisto): Perusoikeuksien rajoitus voi sopia poikkeusoloihin. HS 1.4.2020.
(”..pienemmän haitan periaate .. valitettavasti seuraa jonkun kuolema”).

* * * * *

Ylläoleva kirjoitus löytyy mm. verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuorosta.

Kirjoitus on laadittu silmälläpitäen suunnitteilla olevaa kirjaa joka koostuu kulttuuriaiheisista kirjoitelmista, esseistä, pikkututkielmista yms.

kirjoitettu 8.4.2020
Juhani Kahelin
www.essee.net