Helsingin yliopisto, Erik Allardt, Timo Paukku
- kuka avasi portin vihapuheelle?

 

Mitä Suomen yliopistoissa puuhataan sosiologian nimissä? Miten yhteiskuntaa ja kulttuuria yliopistoissa tutkitaan?

HS-toimittaja Timo Paukku kirjoitti 23.11. ylistyksen tieteen akateemikko Erik Allardtille. Täyttä asiaa, osuva ja selittävä, länsimainen liberaali, korpikommunismin löytäjä, Paukku hehkutti. Lopuksi hän kysyi, mitä Allardt sanoisi aikamme vihapuheesta.

Paukun kirjoitus pakotti tarttumaan kynään heti. Se mitä yritän tässä sanoa on, että tieteen akateemikoksi yletty Erik Allardt avasi Suomessa portin vähäväkisiin ja syrjempiin seutuihin kohdistuvalle vihapuheelle. Allardtin kuolinvuonna 2020 maaseutuviha kuohuu Suomessa entistä vuolaampana. Alempaa löytyy esimerkkejä.

Allardt oli sosiologi. Kirjoitukseni paisuu sosiologian ja laajemminkin yhteiskunta- ja kulttuuritutkimuksen tieteenala-arvioksi. Näin siitä huolimatta että tähän tähtäävä aineiston keruuni on kesken, osin koronan takia. Onneksi Tieteenpäivillä opetettiin että on ihan hyvä julkaista myös keskeneräisiä töitä. Muut voivat virittäytyä jatkamaan.

Ohimennen: Vihapuhe-sanan viljely kuvastaa suomalaissivistyneistön laumaisuutta. Kun heittää ilmoille sanan vihapuhe, tietää kuuluvansa joukkoon. Tuskin kukaan vaivautuu purkamaan sanan sisältöä: mikä on vihapuhunnan ala eli mistä kaikkialta vihapuhetta löytyy, ketkä kaikki voi nimetä vihapuhujiksi, vihapuhunnan tavat mukaanluettuna sivistynyt vihapuhe, voisiko vihapuhetta ymmärtää muutoinkin kuin rikollistamalla, mikä on vihapuheen kasvualusta, missä määrin luusereilla, korpikommunisteilla ylipäänsä väheksytyillä on muita keinoja tuoda huolensa esille. Voisivatko vihapuhesyytökset korvautua innostuksen kulttuurilla.

Annetaan siis paukkua.

Kirjoitukseni alkuosa painottuu kriittiseen puoleen. Se ei ole koko kuva. Yhteiskuntatutkimuksen piiristä löytyy osioita ja henkilöitä, joiden työtä arvostan ja ihailen. Kirjoituksen lopussa mainitsen muutaman.

Väitän, että Erik Allardt teki vihapuheesta sivistyneen esikuvallisen ja sen myötä avasi portin vihapuheelle Suomessa. Vähättelyn ja vihan henki leijuu mm. aikamme populismitutkimuksessa ja -syytöksissä.

Timo Paukku siteeraa Allardtia:

”Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kuten yhteiskuntienkin päämäärien asettelu on 1970-luvulla nopeassa ja kiihtyvässä muutosvaiheessa”. – Niinpä, ilakoi Paukku.

Akateemikkomme siis todistaa, että yhteiskunnan tutkimiselle (ylipäänsä tieteelle) on asetettu päämäärät. Mitä ovat sosiologisen tutkimuksen päämäärät? Kuka ne on asettanut? Kuuluuko tieteen luonteeseen ylipäänsä päämäärien asettelu (eikö se ole enemmänkin politiikkaa)? Jos kuuluu, tehdäänkö päämäärät kaikille tiettäväksi?

Mitä tutkijat havainnoivat, mistä näkökulmasta, onko heillä jokin tavoitteisto. Mitä heiltä jää huomaamatta tai mitä he eivät halua huomata?

Yhteiskuntatutkimuksen alkuaikoina, noin 1800-luvulta lähtien ajattelijoita elähdytti viaton uteliaisuus, näin arvelen. Sääty-yhteiskunnan purkautumista haluttiin havainnollistaa, luoda erilaisia jäsennyksiä, panna merkille valta- ja muita rakenteita, tarjota ihmisille neutraaleja ajattelun välineitä. Sellainen on tieteellistä mielikuvitusta parhaimmillaan. Siihen ei ole moitteen sijaa.

Pitkin 1900-lukua yhteiskuntatieteissä alkoi korostua mystinen tavoitteisto. Sosiologiasta, yhteiskuntatieteistä ja taloustieteeksi kutsutusta tuli vallitsevia rakenteita kuvailevaa, puolustelevaa, selittelevää, peittelevää, pelastavaa, poliittisesti johdattelevaa. Sosiologiassa tämä ilmeni mm. funktionalismina, se tuotiin amerikoista, mertoneilta. Yhteiskunnan kullakin osasella on roolinsa ja paikkansa, funktionsa (tervetuloa Aristoteles). Roolien vakiointi pitää yhteiskunnan koossa, vakaana, nykykielellä kestävänä, toimivana sanoisi Vapaavuori. Tarkemmin ajatellen tämä on sääty-yhteiskunnan piiloinen paluu. Tieteeksi kutsutulla toiminnalla on säätyjen paluussa iso rooli, jopa keskeinen. Funktiotutkimus on pysähtynyttä, vanhoillista, seisovaa vettä, alistavaa, poliittista varmistelua.

Nykyisiä yhteiskunta- ja kulttuuritieteitä voi monilta osin kutsua yläluokkien uususkonnoksi. Muille riittää self help ja terapiatakuu.

Lähden purkamaan väitteitäni ehkä oudon esimerkin kautta. Esimerkistä kuitenkin löytyy linja nykyhetkeen, yliopistoväen ja ns. sivistyneistön sisällä muhivaan asenteistoon ja kielenkäyttöön, tuoreena esimerkkinä toimittaja Paukun kirjoitus.

Erik Allardt loi käsitteen korpikommunismi. Sana on jo itsessään leimaava, loukkaava, häpäisevä. Tuollaisen sanan keksimistä ei voi odottaa muilta kuin Helsingin yliopiston akateemikoilta. Allardt todisteli korpikommunismin paikantuneen pohjoiseen Savoon. Arvelen tuntevani nuo olot sata kertaa paremmin kuin akateemikko Allardt ikinä tai yksikään professori tänään, olipa sosiologi tai mikä tahansa. Tunnen ne omakohtaisesti, omien käsieni kautta, ihmisten ja sukupolvien kohtaloiden kautta, tuntemusteni kautta. On sosiaalisesti väärin ja tieteellinen virhe nimetä nuo raivaajat ja muut vähäväkiset kommunisteiksi (ainakaan totunnaisessa mielessä). He jos ketkä pyrkivät itsellisyyteen, olivat erittäin työteliäitä, loivat tyhjästä lainehtivan kaurapellon tai vehreän metsän. He olivat elämänmyönteisiä, iloisia, sosiaalisia, toisiaan auttavia, halusivat luoda lapsilleen paremmat lähtökohdat, maksoivat niukasta maitotilistä tai lapsilisästä oppikoulun lukukausimaksun ja kortteerimaksun. Nykykielellä he olivat ja yhä ovat yrittäjiä parhaimmasta päästä. Toimeentulon niukkuuteen he toivoivat apua mm. Suomen Kansan Demokraattiselta Liitolta (SKDL). Se oli puhtaan käytännöllistä elinolojen paranemisen toivetta: lapsilisä, pinta-alalisä, raivauspalkkio, kansaneläke, koulun joulu- ja kevätjuhla. Kommunismin kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. He olivat iloisia yrittäjiä. Se että helsinkiläinen tiede, Helsingin yliopiston tieteen akateemikoista lähtien nimeää heidät korpikommunisteiksi, on ylenkatsovaa, ylimielistä, loukkaavaa, mitä suurinta vihapuhetta. Tieteellisen totuuden kanssa nimittelyllä ei ole mitään tekemistä. Allardtin tiede leimaa ja herjaa, puhuu epätotta, valehtelee. Trump ei kykene samaan.

Mielivaltaisten todellisuuskuvien levittely, leimailu ja vähättely on sittemmin iskostunut akateemisen väen ja muunkin sivistyneistön maailmankuvaksi. Tätä kuvaa he suoltavat twittereissä päivittäin, joka ikinen tunti. Tänä päivänä on helppo poimia mitä hurjimpia lausumia. ”Ainoa syy mennä maalle on mahdollisuus insestiin”, sanoi varapuheenjohtaja, valtuutettu. Minna Canth-palkittu vaikertaa: ”.. elleivät he olisi perseestä” (nuo kainuulaiset). Pari päivää sitten erään ylioppilaslehden päätoimittaja tviittasi: ”Luojan kiitos maaseutu autioituu vinhaa tahtia. Ehkä tämä naurettava susista itkeminen loppuu kun sitkeimmätkin .. ovat kuolleet vanhuuteen.” Kysyin häneltä: eikö tuo ole kyynistä ja ylimielistä. Julkisesti päätoimittaja nimesi tällaiset kyselijät (tässä tapauksessa siis myös minut) kaheleiksi. Kiitin häntä, ja sanoin että aiheena ei ollut susiviha vaan sivistyneistön maaseutuviha, jopa kuolontoivotukset. Taannoin Journalisti-lehden päätoimittaja iloitsi kun ”meidän ei tarvitse enää kauan sinnitellä” päästäksemme eroon noista ja noista, onneksi he kuolevat pian (tarkoitti taistolaisia). Suomessa on silmitön viha maaseutuihmisiä, vähäväkisiä, väärämielisiä, korpikommunisteja kohtaan.

Akateemisen tutkimuksen tasolla löydämme vastaavan väheksynnän. Allardt-hengestä on siinnyt tähän päivään ulottuvia juonteita ja asenneilmasto akateemisen väen parissa. Tuon hengen yksi juonne on populismitutkimus. Ville Pernaan kerrotaan selittäneen vuoden 1970 vaalitulosta typerän maaseutuväestön populismilla ja vennamolaisella äärioikeistolla. Toisinkin voi tuolloisen ”populismin” henkisen ja sosiaalisen taustan nähdä. Lapsilleen parempia lähtökohtia luoneen sukupolven elämäntyöltä riistettiin hetkessä kaikki arvo. Tuo sukupolvi koki elävältä hautaamisen. Kokonaista sukupolvea ei voi raaemmin kohdella. Oliko heillä muita mahdollisuuksia tuoda surunsa esille?

Tänään varsinkin Helsingin yliopisto suoltaa populismitutkimusta joka tuutista. Emilia Palosella joka toinen sana on populismi, hyvä ettei terrorismi kuten Malkilla. Torjuntaa, torjuntaa, torjuntaa. Tällainen ‘tiede’ on pinnallista etäältä katsovaa epätiedettä, tahallisen syyllistävää ja sellaisena poliittista vallankäyttöä. Kohteensa se valitsee yhtä yksipuolisesti kuin Erik Allardt. Eurooppaministerin tai postdocin suusta ryöppyävää populismia he eivät sellaiseksi myönnä.

Tutkijoita ohjaillaan hienovaraisesti tyhjänpäiväisiin aiheisiin. Väitöstutkijat, postdocit, sosiologit, tässä teille rahaa päivätanssien tutkimiseen, deittailukielen poststrukturaaliseen analyysiin. Huomaamatta taistolaispahiksetkin (niemiset, sakarit, yrjöt, roosit) sulautuvat strukturaaliseen pyörähtelyyn. Pariinkymmeneen vuoteen sosiologiasta ei muuta löytynytkään. Lopulta keksittiin tutkituttaa tiedon lukutaitoa. Aihe syötettiin ylhäältä, kuten myös sisaraiheet median lukutaito ja – mikä parasta – tieteen lukutaito. Aleksis Kiven hirmuinen lukkari heräsi henkiin. Erätauolla ohjaksiin löytyivät Yle ja Sitra: hyvin sanottu, bra sagt. Hyvyys sammuttaa vihan ja pahan. Hyvä tieto voittaa pahan tiedon. Ellette usko, tulkaa Tieteenpäiville tammikuussa.

Mikä on lukutaidon opettamisen piilomerkitys? Oikea ja hyvä tieto on jo jollakulla, valmiina, olevana, annettuna. Ymmärtämättömät täytyy vihkiä viisauden äärelle. Allardtin aikoina korpien kommunisteja ei edes yritetty valistaa, riitti kun aika heidät vei tai vie. Sinnitellään hetki, lohduttaa Journalisti.

Kuka määrittää ihmiskunnan viheliäiset ongelmat (wicked problems)? Tiedepohjainen määrittely Sitran tai yliopiston toimesta pitää kansalaisarvioijat loitolla. Toki heidän joukossaan voi yksi kansankynttilä olla, arveli tieteen toinen akateemikko, Ilkka Niiniluoto armeliaasti.

Strateginen tutkimus pelastaa ihmiskunnan. Hiedanrantaan, hiedanrantaan.

”Lippulaivoissa yhdistyvät vahva yhteistyö elinkeinoelämän ja muun yhteiskunnan kanssa. … Lippulaivoilla luodaan tulevaisuuden osaamista ja kestäviä ratkaisuja yhteiskunnan haasteisiin sekä edistetään taloudellista kasvua kehittämällä muun muassa uusia liiketoimintamahdollisuuksia.” – Näin sanoo Suomen Akatemia, ohjailuun erikoistunut valtion virasto (tarkennus 27.11. : näin Akatemian päätöksistä tiedotetaan Turun yliopistossa). Valtio ohjailee tiedettä, hetkinen?

( täsmennys lähteisiin: Tässä olevat kaksi suoraa lainausta liittyen Akatemian rahoituspäätöksiin on poimittu Turun yliopiston uutiskirjeestä. Katso täsmennetty lähdeluettelo tämän kirjoituksen lopussa)

Tai näin:
”Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoitusta myönnettiin yhteensä 34 miljoonaa euroa… Tiedon lukutaito ja tietoon perustuva päätöksenteko (LITERACY).. toimivat vuoteen 2026 saakka. … luodaan uutta tietoa sujuvan tiedeoppimisen ja tietoon perustuvan päätöksenteon tunne- ja neurokognitiivisista mekanismeista sekä luodaan tieteeseen pohjaavia menetelmiä tiedeoppimisen ja tietoon perustuvan päätöksenteon tukemiseen… tieteellinen tieto on tarkoitettu aivan kaikille. … Lainsäädännön vaikutukset hiljaisiin toimijoihin: riittämättömästä tietoperustasta osallistaviin ratkaisuihin (SILE). … Hankkeessa kehitetään ja testataan tuuppausinterventioita. … kasvatetaan suomalaisten tiedepääomaa.”

Kansalaisia tuupataan. Tuupataan mihin eli kuka asettaa päämäärän, kuka määrittää ongelman. Kansalaisia ohjataan tunne- ja neuromekanismeilla. Eikö tunteilla ohjailun pitänyt olla populistien tapa toimia? Milloin tunnekognitio on tiedettä ja tiedepääomaa, milloin korpien kansan puuttuvaa lukutaitoa? Neuromekanismit – eikö tuo kuulosta uiguurien kohtelulta? Johtaako rahan mässääminen tiedejohtajien määrittämiin pyrkimyksiin sivullisuuden tunteisiin toisaalla ja lopulta amerikkalaistyyppiseen kahtiajakoon? Voisiko tieteily organisoitua muutoinkin kuin ylhäältä asetettujen päämäärien ohjailemana ja kansalaisista ties sähköjäniksiä tekemällä?

Itä-Suomen yliopistossa ei olla jäniksiä, siellä ollaan nokkelia ja ketteriä. He ovat keksineet uuden tieteenhaaran. Ei, nyt en puhu Vaikuttavuuden talosta. Tarkoitan hyvinvointisosiologiaa. Mitä on hyvinvointisosiologia? Onko olemassa pahoinvointisosiologiaa? Ai niin, tieteellä on asetettu päämäärä, opetti Allardt. Hyvinvointisosiologian professuurin ensihaltija, tiettävästi koko tieteenhaaran keksijä, on tänään tunnettu korkeinta valtionjohtoa myöten ja sosiologisen tiedeyhteisön palkitsema. Palkittu vaikuttaa nyttemmin dekaanina itäistä suomea uljaammassa yliopistossa. Hän on nykysosiologian kantava voima, pitää juhlaesitelmän syrjäytymisen ehkäisyn juhlaseminaarissa, valaa uskoa hyvinvointisuomen juhlatarinan jatkumiseen Sipilän hallituksen jälkeisenä post-aikana. Rahansa tämä post-kulttuuri saa peliteollisuudesta, Me-säätiö välittää. Kerrotaan, että Sosiologilla on taipumus toisinnäkevien plokkaamiseen, tieteellisen keskustelun sfääristä ulossulkemiseen, twitter-säilä viuhuu, eriarvoisuuden varastoon ei ole asiaa (kukapa sinne kaipaisi).

Ennen korona-aikaa Tiedekulmassa julkaistiin sosiologinen tutkimus muutaman eurooppalaismaan johtavan sanomalehden rokkikirjoittelusta. Aineiston keruu oli ollut mieletön projekti, kirjoituksia oli koottu kymmenien vuosien ajalta, ties joka päivältä, monesta maasta, monesta lehdestä, monella kielellä. Valtaisa aineisto oli digikoodattava ja vielä se olisi pitänyt analysoida, mutta tässä vaiheessa tutkijain voimat loppuivat vaikka heitä oli paljon, tosi paljon. Mikä oli tutkimuksen tulos? Yksi osatulos oli että Helsingin Sanomat on alkanut kevytkirjoittaa rokista aiempaa enemmän. Me maallikot olimme panneet tuon jo aiemmin merkille, hyvä että tutkimus vahvisti luulomme. Nuoremmat tutkijat eivät tiedä tai muista tai eivät halua muistaa että 1970-luvulla – Demo-projektien aikaan – tuollaisia tutkimuksia kutsuttiin nollatutkimuksiksi. Toki päivätanssien strukturalismista oli edetty musiikilliselle flow-tasolle. Pysyttiinkö budjetin puitteissa, siitä ei ole tarkempaa tietoa. Eläköön sosiologia. Eläköön tiede.

Timo Paukku ylistää Allardtin jäsennystä: having, loving, being. ”Having viittaa elintasoon, loving sosiaaliseen elämään ja being itsensä toteuttamiseen.” Tiede (sosiologia) kuvailee maailman, kuinka onnellisia me olemme, tämän todistaa jo Paukun kirjoituksen otsikko: Yhteiskunnasta ja onnesta. Elämme tasossa, muistamme toisiamme ja toteutamme itseämme. Harvoin eksymme esson baariin, tarjoamme munkin mussuttajalle evääksi having, loving, being. Onnessaan hän unohtaa syödä munkkinsa loppuun.

Hyvinvointi, onni, elintaso, having. Tiede on päämäärätietoista. Onko meillä oikeat käsitteet, kysyi tieteenfilosofi Elkana pari vuosikymmentä sitten. Tuskin. Tieteen kuten politiikankin käsitteistö johdattelee, samentaa kuvittelun. Harari muuten väittää että mielikuvitus nosti ihmisen eläinten yläpuolelle. Me sosiologit tiedämme mikä onnenne on, vointinne paras. Pysytelkää funktioissanne. Olettehan hiljaa, pesettehän kätenne. Rakastakaa.

Nyt hyppäämme tieteen ulkopuolelle, historiaan. Jalan käveli Elias Lönnrot, liekö virsuja jalassa, partaisen ukon luo, petään alle Hummovaaraan. Päivät istui pääksytysten, yön oljilla nukkui, piteli ukkoa kädestä, säkeitänsä kirjaeli, laulun taikaa etsi. Piti suomi ylentämän, kansan sielu nostettaman, senatointi suitsittava. Nuorukainen, Aleksis, kiveksi itsensä ristimä novelloi: ei istu kansa istuttamalla, ei tartu päähän testamentti, lukutaito ilmoille yleä, viuhumalla lukkarin kepin, piispan käskyt tanterille. Ikkunasta karkajamme, kangas allamme pölähti.

Siinä opetus, jota sosiologiat, akatemiat tajua. Korven kansaa ette pieksä, ette turpeeksi alenna. Taitonne pitäkää. Me olemme me, itsemme, sisimpämme. Impien vaarat me käymme jos niin tahdomme, härät allemme lakoo, kiuas kuumana hohkaa, savu taivolle humaa, saunan hirsi tuhkaksi vajoo. Mutta mitä teemme, veljekset me, sen teemme itse, sisimmästämme, tuolla jo kaurahalme heilimöi, kaivon kannel impemme istahtaa.

Suomen väkeä holhotaan. Holhonta pukeutuu tieteen kaapuun ja nimiin, enemmän ja enemmän. Mihin tähtäätte?

Suomalaissivistyneistön petos, siitä on kyse. Sata vuotta Lönnrotin, Kiven jälkeen te pilkkaatte korven kansaa, kommunisteiksi haukutte, kansan nimen meiltä riistätte, kuoloa meille toivotatte. Erik Allardt, sivistyneistön mooses. Arvon mekin ansaitsemme, runoili Jaakko Juteini. Helsingin akateemikot, arvon te meiltä viette.

Arvomme, sen tiedämme me, me itse. Itsellisyys oli Jukolan poikien johtotähti. Itsellisyys oli korpikommunistien johtotähti. Itsellisyys johtotähtemme olkoon. Pitäkää tohtorin hattunne, käätynne ja kelunne. Seinienne sisään sulkeutukaa, lukkarit. Suomen niemen kansaa ette käskien laulata. Mökki kotimme on, ei marinit kiellä, ei vie.

Palatkaamme taas arkeen, historian poluilta, talikko käteemme käy. Sanoohan Ylekin: keskustelkaa, keskustelkaa. Keskustelkaa arjesta. Bra sagt, hyvin sanottu.

Being – itsensä toteuttaminen, valisti Paukku. Työelämässä ei minulla ollut mahdollisuutta itseni toteuttamiseen – lukuunottamatta, sanoisinko, pikkuvilunkia. Ylhäältä ohjattua kuin tiede, suorittamista, annettu päämäärä kuten tieteessä, montako pistettä sait. Sosiologia, tieteily ylipäänsä ei työelämän latteutta tiedosta, ei ennen, ei tänään. Kuka enää töihin pyrkisi, flirtatkoon Iina Mikkola kuinka vaan. Työ alkaa kun pääsee työelämästä ulos. Siksi nytkin kirjoitan.

Nykysosiologian valtavirtaa voikin verrata Iina Mikkolan Tilipäivään. Selfhelpiä, yksilöä syyllistävää, valtarakenteista vaikenevaa, narkomaniaa, terapiointia, röyhelöintiä, flirttihöttöä, hameen nostelua. Pisimmällä ollaan Jyväskylän yliopistossa. Jyväskyläläisen sosiologian oikea paikka on TAT, elinkeinoelämän taloudellinen tiedotustoimisto. TAT-sosiologia opettaa nuorille taloudellista käyttäytymistä. Sosiaalinen, eettinen, moraalinen, henkinen, kulttuurianalyyttinen, taiteellinen, uskontoon vivahtava – ei, ei ei, ei, pois moinen. Näin on sosiologialle Suomessa käynyt. Sijoita oikea-aikaisesti. Aseta tuottotavoitteeksi (tieteen päämääräksi) jyväskylä-taso.

Ohitimme juuri kulttuurin ja tieteenfilosofian. Suomen yliopistoista löytyy muinaisjäänne, oliko oppiaineen nimi tieteenfilosofia, tieteenhistoria, sivistyshistoria, oppihistoria vai mikä. Sivistyshistoria – huu, miten hienoa. Se johdattaa meidät Jukolan veljesten luo. Yksi ja sama dosentti avaa meille molemmat, tieteen historian ja sivistyksen historian, ei siis niinkään vähän. Nimensä dosentilla on Osmo Pekonen. Trinity-yliopiston säihkeisessä kirjastossa Dublinissa viiniä yhdessä maistelimme, pohjan viikingeille tarjoiltiin (tosin Ken Follett sanoo että viikingit olivat murhaajia, ryövääjiä, roistoja, onneksi hävisivät pelin). Pekosen nimen nähdessäni ahmin, ahmin ja taas ahmin. Kunnes .. miksi ihmeessä. Eikö sivistyshistoria ole muuta kuin kokoonkäpristyneen tiedeväen sisäisiä jutelmia. Tarinaa tarinan perään, toinen toisilleen, tieteessä tapahtuu. Onko tämä tarinataloutta, vai tarinatiedettä, tarinoinnin vaara. Pekosen musta-aukko -juttua on sinänsä pakko arvostaa, vaikka kuinkahan uskottava sekin on, olivatko Hawkingin ja Bekensteinin välit niin kuin Pekonen kuvaa, monesti Pekosta oiotaan. Mutta erilliset pikkutarinat tuskin ylentävät munkin mutustajan päivää. Ei ole tiede teitä varten, korpien populat. Funktion käyrälle tiede teidät korventaa. Luetun ymmärryskin teiltä puuttuu. Kuka toisi sivistyksen historian tähän päivään? Tapio Markkanenkin kuoli. Kansan sivistys, ei ulkoa vaan sisältä.

Tässä ehdotukseni: Lopetetaan sosiologia. Korvataan se sivistyksen historialla ja tieteen historialla, höystetään sosiaaliantropologialla, hummovaaran mummolla. Kerrotaan pekkonen potenssiin 10.

Kuivakkainta mitä yliopistossa jouduin lukemaan, oli Allardt-Littusen Sosiologia ykkönen ja kakkonen. Omaan kokemusmaailmaani sillä ei ollut yhtymäkohtaa. Kun tentti on ohi, kirjaan en tartu, oli tuntemus silloin, ja yhä. Äiti sen sanoiksi puki: ei ne näitä paikallisia. Vieläkin itkettää. Kirjettänsä en uskalla enää lukea.

 

Valon sytyttäjät

Kaksi on ylitse muiden. Yksi on kirja Hyödyllisen tiedon piirit – tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla. Kirja kertoo kuinka rahvaan kynttilät syrjäytettiin hyväksytyn tiedon piiristä. Aiheesta kirjan kokosivat ei sosiologit vaan teologit.

Turussa astui sosiologian professorin virkaan Suvi Salmenniemi. Näin hän työnsä sanoitti:

”Olen viettänyt suuren osan urastani joutomailla tarkastellen ilmiöitä, joihin sosiologiset teoriat antavat heikosti tarttumapintaa ja jotka uhkaavat hävitä näkymättömiin vallitsevissa tutkimussuuntauksissa. … Tieteen metropolien ulkopuolisten joutomaiden tutkimus kutsuu meitä tarkastelemaan kriittisesti sosiologista tiedontuotantoa ja kyseenalaistamaan sen episteemistä universalismia, eli tapaa esittää niin kutsuttu yleinen teoria yleispätevänä, tilan ja ajan ylittävänä symbolisena järjestelmänä. Sosiologista mielikuvitusta tarvitaan tällaisten syvään juurtuneiden tiedon ja vallan kytkösten sekä episteemisen väkivallan purkamiseen.”

Juuri nyt kun tätä luet (26.11.2020 klo 12) Katariina Mertanen väittelee tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Väittelyä valvoo Kristiina Brunila. Näin sanoo tiedote:
”Syrjäytymistä koskeva keskustelu palauttaa ongelman alati nuoreen. … Terapeuttinen eetos tarkoittaa sitä, että yhteiskunnalliset eriarvoistavat mekanismit pelkistetään yksilön psykologisista ominaisuuksista johtuviksi. Laajempi ymmärrys yhteiskunnasta ja rakenteista vähentäisi nuoriin jo nyt kohdistuvia valtavia paineita ja itsevastuullisuuden vaatimuksia.” – Oikeassa olette, kasvattajat.

Miksi akateeminen väki varoo lausumasta Rancieren nimeä? Toki tekivät hänestä kirjan (katso lähteet alla). Kirjassa sanotaan (sivu 50, 56): Yhteisöstä suljetaan runoilijat jotka pystyvät muuntumaan miksi tahansa. Pääsy vapaaksi tarinoiden kertojaksi, keskustelijaksi filosofian piiriin uhkaa yhteiskunnan järjestystä. Tarinoiden piiristä suljetaan ulos ihminen vailla ominaisuuksia, köyhä jolla ei ole omaa. Tavallinen kansa, vähätuottoiset, osattomat pidetään poissa vapaasta keskustelusta. Työväki ja työn ulkopuolelle jäävä köyhälistö eivät ole sama asia. Marxille roskajoukko oli halveksittava, yhteiskunnan alimpien kerrosten mädäntymistuotetta. Heitä pidetään kurissa tavalla joka vaikuttaa luonnolliselta. Kurinpito perustellaan ihmisten ominaisuuksien ja heidän asemansa välisellä vastaavuudella.

Kumpi tässä puhuu, Erik Allardt vai Suomen Akatemia? Akateeminen tutkijakunta rekrytoituu virallistuneista ja hyvinvoivista ryhmistä. Ns. työväestö instituutioineen (ay, puolueet, työeläkeyhtiöt) ja elintasoineen (having) on yksi sellainen. Mitä rajuin esimerkki on tapaus VVO/Kojamo, yleishyödystä raakaan saalistukseen. En ihmettele, että Li Anderssonin johtaman vasemmiston kannatus vajoo, ties kohta katoo. Mädäntyneet korpien kommunistit, populistit ja lukutaidottomat eivät hyvinvoivien tutkijoiden maailmankuvaan mahdu eivätkä kiinnosta, paitsi hiljaisena pitämisen mielessä, funktiona. Heidän kysymyksiään ei tutkita, se ei kuulu tieteelle asetettuun päämäärään.

Saksalainen yhteiskuntateoria. Vilkaisin tuonnimistä kirjaa. Näytti että Saksassa ei ole vajottu yhtä höttölinjalle kuin Suomessa.

Ennen korona-aikaa mieltäni sykähdytti Tiedekulmassa tilaisuus jossa julkaistiin kirja Huiputuksen moraalijärjestys. Ollaan ylpeästi luusereita, julisti kymmenpäinen kirjoittajajoukko, ei ainoatakaan helsinkiläistä.

Ylpeästi luusereita, siinä siis mottomme on. Impivaara edessämme häämöttää.

 

Lähteitä ja lukemistoa (vapaassa järjestyksessä)

Timo Paukku: Erik Allardt, yhteiskunnasta ja onnesta. HS 23.11.2020.

Allardt – Littunen: Sosiologia I ja II.

Suvi Salmenniemi: Sosiologinen mielikuvitus ja toivon politiikka. Tieteessä tapahtuu 4/2018.

Katariina Mertasen väitös 26.11.2020 Helsingin yliopistossa.

Hyödyllisen tiedon piirit. Tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla. Toimittaneet Esko M. laine ja Minna Ahokas. SKS 2018.

– kirjoitelmani Hyödyllisen tiedon piirit -kirjasta

Yehuda Elkana: Onko meillä oikeat käsitteet. Tieteessä tapahtuu 7/1997.

Osmo Pekonen: Tuntematon Bekenstein. Tieteessä tapahtuu 3/2020.

1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus 2019.

Jacques Ranciere ja erimielisyyden näyttämöt. Toim. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto 2017.

– kirjoitelmani Rancieren kirjasta

täsmennys lähteisiin 27.11.:
Tekstissä olevat suorat lainaukset koskien Akatemian rahoituspäätöksiä on poimittu seuraavista Turun yliopiston tiedotteista tai uutiskirjeestä:
Uusissa STN-hankeissa kasvatetaan suomalaisten tiedepääomaa ja tehdään ilmastotuuppausta.
Tutkimushanke Innovation Ecosystem Based on the Immune System (InFLAMES) on saanut mittavan rahoituksen. (Tämä tutkimus sinänsä on mitä tervetullein ja kiinnostavin. Huomio yliopiston tiedotteessa kiinnittyi oheissanojen – yhteiskunnallinen vaikuttavuus, taloudellinen kasvu, liiketoimintamahdollisuudet – ongelmattomaan viljelyyn. )

Aiheeseen liittyvät Akatemian omat tiedotteet löytynevät tästä:
STN päätti vuoden 2020 rahoitettavat konsortiot.
Suomen Akatemia valitsi lippulaivaohjelmaan neljä uutta konsortiota.