Keitä ovat 'kriittiset putoajat'
- tiedekritiikin puute Suomessa

 

Suomen Akatemia tutkitutti kansan kykyjä sekä yhteiskunnan kuiluja ja kuplia. Tutkinta kesti vuosia, tutkijoita kymmenittäin. 18.1.2022 kuulimme tulokset. Pari seikkaa tökkäsi. 

”Eniten minua huolestuttaa kriittiset putoajat. He eivät löydä paikkaansa mistään. Poliittisesta järjestelmästä he eivät löydä mitään puoluetta mitä haluaisivat kannattaa. Koko politiikka ei ole heille millään tavalla mielekästä.”

Näin kertoi Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola, kuilututkinnan johtaja.  

Sanonta ’kriittiset putoajat’ iski syvälle sydämeen. Keitä Kantola tarkoitti? Olenko minä sellainen? Tätä aloin kiivaasti miettiä.

Mieleen tuli kirjailija Maggie Nelson. Maggie puolustaa vapaata kyselemistä, ei pelkää luiskahtaa kuiluun, ei välitä mikä on edistystä mikä taantumusta. Kirjansa hän nimesi argonauteiksi. Argonautit harhailevat merellä löytämättä paikkaansa.

Suomessa vapaa kyseleminen kielletään tai madalletaan. Kyselijät leimataan kaduntallaajiksi, vihapuhujiksi, trolleiksi, kriittisiksi putoajiksi.

On naivia olettaa että jokainen löytää paikkansa puoluekentästä ja politiikan puhunnasta. Kuvittelukyky ei Helsingin yliopistossa korkealle lennä. 

Oma elämäni on etsimistä. Päivästä päivään kuulostelen yliopistoväen ja kulttuuriväen puheita, twitterissä seuraan tuhatta tai kahta (poisluettuna minut blokannut ylhäistö), juuri nyt kokoamme näyttelysarjaa teemasta todellisuuksien moneus. Suomalaisfilosofien kielenkäyttö hämmentää, ajoittain heidän puheensa mataavat kuopassa (tutkittavaa Kantolalle).

Koen tuohtumusta. Tuohtumus kohdistuu – ikävä sanoa – akateemiseen maailmaan.

Akateemisessa maailmassa leviää pandemia. Ylimielisyyden, erottautumisen, ylenkatseen pandemia. Tähän törmää päivittäin.

Havainnollistan muutamalla esimerkillä:

  • Suomen akatemian rahoittaman Palo-hankkeen (Kantolan piparin eli Bibun sisarhanke) mukaan rivikansalaiset Suomessa ovat likinäköisiä, minkä takia myös demokratia toimii heikosti. Tutkijoiden haastattelemat asiantuntijat sen sijaan näkevät kauas. Kaukonäköisyyden kriteerin tutkijat jalostivat ympäristöpolitiikasta. Miksi ei työeläkepolitiikasta, asuntopolitiikasta, palkkapolitiikasta? Löytyisikö niistä haitallisia polkuriippuvuuksia? Palo-tutkijat puolustavat myös korporatismia, kuulemma se vakauttaa. Tiede ja tutkittu tieto taipuu moneksi.
  • Helsingin yliopiston vaalitutkija Veikko Isotalon mukaan vaaliehdokkaiden häntäpää ei ehdokkaiksi edes kuuluisi, koska heidän tietotaitonsa ei riitä. Vaaleissa valikoituu monensorttisia mutta onneksi puoluekuri pelastaa, iloitsi Isotalo Tiedekulmassa 1.2.2022. 
  • Taideyliopiston paneelissa 25.1.2022 kansalaisia kiellettiin jyrkästi sotkeutumasta akateemiseen tutkimuskeskusteluun. Samanmielisistä koottu paneeli hyrisi Oula Silvennoisen sanojen äärellä.
  • Päivi Leino-Sandberg, Jarno Limnell ja Hanna Wass vastustavat sähköisiin kannatuskortteihin siirtymistä puoluerekisteröitymisessä, koska se ”aiheuttaa hämmennystä edustuksellisten instituutioiden toimintaan”. (HS 11.11.2020) 
  • Maria Sannikan tv-ohjelmassa Ivan Puopolo puhui sen puolesta ettei ketään saa etukäteen sulkea keskustelusta pois. Lukuisa joukko akateemista ja kulttuuriväkeä – alkaen Timo Miettisestä – ryntäsi twitteriin todistamaan, että Puopolo on väärässä. Onko Puopolo väärässä? Akateemisten teoriat kieppuvat tuuliviirin lailla. Hetki sitten hehkutettiin Habermasin keskustelevaa demokratiaa, tänään rakennetaan trumpin muuria tyhmempiä vastaan. 
  • Sellaista tutkija- tai mediapaneelia, jossa ei hyökättäisi sosiaalista mediaa vastaan, ei löydy. Tänäänkin (8.2.) Ylen aamussa somea soimattiin kahdesti, Journalistiliiton Hanne Ahosta alkaen. Viimeistään HS:n päätoimittaja Kaius Niemi hoitaa tämän puolen.
  • Yhteiskuntatieteistä on tehty piilevä monopoli. Pitää olla titteli, virka-asema, professionaali, professoriliitto, rehtorien neuvosto, yliopisto, tutkinto, vertaisarvioitu, jufojulkaisu, akatemian strategisen neuvoston hanke, säätiön apuraha, laatumedia, vakiopanelisti, Ylen kävijä, sivistystyönantaja. Kaduntallaajilla ei väliä, vähiten blogeilla. Renessanssiajan yliopisto on kääntynyt itseään vastaan. 
  • Akateemiset instituutiot, media, puoluekenttä, osin kulttuurikin rakentavat ympärilleen muureja. Keksitään ties minkälaisia kynnyksiä, laatumääreitä, asiantuntijuuksia, paneeleita jotka todistavat mikä on oikea kuva maailmasta. Kuva monopolisoidaan,  julkinen keskustelu ja politiikka alistetaan sille. Poliittinen kaappaus.
  • Suomesta puuttuu julkinen tiedekritiikki ja tiedekeskustelu. Foorumia sellaiselle ei ole. Esim. Helsingin Sanomista paistaa läpi tarkka valikoivuus. Sixten Korkmanin kolumneja kohtaan olen huomannut yhden ainoan vastakritiikin. Sen olivat laatineet tohtorikoulutettavat Kami Launonen ja Karoliina Kähönen. Suuri kiitos heille. Populismi voi laueta omaan syliin, he sanoivat Korkmania tarkoittaen. Itse olen tarjonnut HS:lle kaksi kertaa vastakommentin Anu Kantolan mielestäni epäuskottaviin ja itsekehuisiin kolumneihin. Ei ollut vaikea arvata ettei HS julkaise, tulipahan testattua. 
  • Vuosien ja vuosikymmenten ajan akateemisia tutkijoita on rahalla tai muutoin usutettu jauhamaan populismia tai vastaavaa. Ville Pernaa lie ollut ensimmäinen vuonna 1969. Jauhannan tarkoitus on syyllistää ja panna halvalla rivikansalaisia sekä suunnata ihmisten huomio pois yläluokille aremmista aiheista. Halventamisen perinteen aloitti Erik Allardt ylistämällä savolaisia korpikommunisteja. 
  • Tiedekritiikille ei siis Suomessa ole foorumia. Julkisen kritiikin puuttuessa tutkimuslaitosten ja yliopistojen on helppo suoltaa tarkoitushakuisia tutkimuksia. Suomen Pankki todisteli että EKP:n rahapolitiikka ei kasvata tuloeroja. Samantapaista tutkittua tietoa suoltaa myös VATT. Millaisiin rajauksiin, millaiseen empiriaan, mihin muuttujiin tai millaisiin rakenneoletuksiin SP:n tutkimus perustuu, sitä ei Suomessa kaivele kukaan. Totuus on niinkuin tutkija tai laitos tiedottaa. Ylen aamussa 7.2. Sami Moisio (nimi korjattu) käytti monta kertaa sanaa kansan tunto tai kokemus – mainio vihje siitä mihin suuntaan Suomen Pankin, VATT:n, HY:n ja muiden tutkimusten läpikäyntiä on tarpeen laajentaa. Lähemmäksi ihmismieltä, sosiaalipsykologiaa, antropologiaa, sosiaalihistoriaa. Esim. tulonjako – ahtaan ekonomistisessa mielessä – voi olla epärelevantti muuttuja. 
  • Tänään akatemiat ja muut turvaavat kyselyihin.  ’Luotatko tieteeseen’, barometri kysyy. Mikä ihmeen tiede? Ei sellaista oliota kuin tiede ole olemassa. On vain erillisiä tutkimuksia, tutkijakasaumia, ehkä oppialoja. Yhteen voin luottaa, toiseen en. Kysymykseen ’luotatko tieteeseen’ on mahdoton vastata. Jos vastaa, tuloksen voi tulkita miten tahansa. Kyselevä tiede on tulkinnallista mielivaltaa. Sama koskee akatemian  strategisia hankkeita (STN) mm. Helsingin yliopistolla. Wassin ja kai Kantolankin porukat kysyy tähän tapaan: ’Kannattaako Suomea elvyttää vaikka se merkitsisi pientä lisävelkaa’. Harva vastaa muutoin kuin mutisemalla ’no miksei’. Twitterissä tulos julkistetaan tutkittuna tietona, tienviittana maan hallitukselle. Tieteessä ei kehitellä vaihtoehtoja, ei tarjota aineksia pohdintaan eri suunnilta. Tieteellä manipuloidaan. Neuvoni on: älä usko mihinkään kyselytutkimuksiin.
  • Suomen yhteiskuntatieteiden menetelmäöoppi huljahti 1960-70-luvuilla pintaempiriaan, paljolti kai Erik Allardtin mestaroimana. Pyöritellään tilastoja, lasketaan jakaumia,  lasketaan kertoimia. Ellet usko niin katso MDIn numeromyllyä. Kuvailevaa pintaa, rakenteiden oikeaksi todistelua, ihmisten elämäntunnon latistamista, nollatiedettä, nollatutkimusta. Erik Allardtin yhden kirjan nimi oli Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Juuri niin: rakenteet ylinnä, paineet alinna. Tänään paine kupruaa Heikinkadulla,  ties vielä Savon soilla. Paineenhallintaa, ulossulkevuutta – siinä suomalainen sosiologia ja tiede.
  • Saako tiedeväelle ehdottaa tehtävän: miten kansalle avataan tapoja oppia ja osallistua tutkimuskeskusteluun: mitä aiheita tutkitaan, miten kysymykset muotoillaan, rajataanko miten ja miksi, mitä jätetään tutkimatta ja miksi, mitä tiede antaa ihmisille. Eikö tämä olisi antoisampi aihe kuin se että soimaatte somen paskamyrskyä jokaisessa seminaarissa. 

Joko selvisi miksi olemme kriittisiä ja iloisia putoajia.

Onneksi meillä on seuraa – posthumanistit. Karoliina Lummaa ja Elsi Hyttinen kuvaavat humanistien hyvästijättöä maailmasta kirjassa Sotkuiset maailmat: 

”Posthumanismista on tullut aikamme keskeisiä käsitteitä… posthumanismista on tullut kapinalippu sille, ettemme enää halua olla mukana kehityksessä … haluamme irti.  …Ihmisestä humanismin keskiössä on tullut ongelma. Kriittisyyteen kouluttautuneet tutkijat kokevat vaikeaksi humanismin nimissä puhumisen… Posthumanistisessa tutkimuksessa on pitkälti kyse sotkuisuuden myöntämisestä…  Näytelmä Toinen luonto kyseenalaistaa ihmisten keskeistä paikkaa maailmassa. …mihin suunnata katseensa ja millaisiin keskusteluihin osallistua.”


LUKEMISTOA
(vapaa järjestys) 

BIBU. Kansalaisuuden kuilut ja kuplat.  

PALO. Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa.

Haloo, politiikka. Tiedekulma 1.2.2022. 

Päivi Leino-Sandberg & Jarno Limnell & Hanna Wass: Puoluelain uudistuksessa pitää… HS 11.11.2020.

Luottamus koetuksella. Yle A-studio 31.1.2022.

Maggie Nelson. Argonautit. S&S 2018.

Suomen Pankki: Rahapolitiikan vaikutus tulo- ja varallisuuseroihin Suomessa.  

Erik Allardt: Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine.

Kami Launonen & Karoliina Kähönen: Populismille ei ole yksiselitteistä määritelmää. HS 16.1.2022.

Sotkuiset maailmat. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 129. 

Posthumanismi (toim. Karoliina Lummaa & Lea Rojola). Eetos 2014.
Kirjan johdantoluku: Mitä posthumanismi on.

Elsi Hyttinen: Katso kyljystä. Toinen luonto ja poliittinen posthumanismi. Teoksessa Sotkuiset maailmat. 

Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Poesia 2022.
Esimerkiksi luku Kielikritiikki ja proosa: konkreettinen abstrakti.
Kirja kuvaa miten kiintoisia älyllisiä juonteita on hautautunut tieteen pintaempirian ja ekonomismin alle. 1900-luku on älyn kuilu.