Kodittomuus

 

Lukijalle

Tässä jutussa lomittuu kaksi aihelmaa:
tarinaa oman elämän kiinnekohdista sekä
aikalaisanalyysiä yleisemmistä kehityskuluista.
Lukija saanee suunnistusapua väliotsikoista.


Maailma 1960-luvulla, edistys vai ei


Omin käsin rakennetulla pientilalla ei tunnettu käsitettä vapaa-aika. Puuhailu kuului asiaan joka päivä ja ikään katsomatta. Tehtiin töitä metsässä, itselle tai yhtiölle, peltoja möyhennettiin hevoskarhilla, heinää nosteltiin seipäille, ajettiin huojuvina kuormina latoon, vilja piti puida, kantaa pulleat säkit aitan laariin, karanneet lehmät piti etsiä, aitoja korjailla, maitotonkka tienvarteen ja kurri takaisin.

1960-luvulla aloin ottaa valokuvia. Joistain kuvista huokuu riemukas touhukkuus. Sotien jälkeiset pari vuosikymmentä olivat toiveikkuuden aikaa. Maaseudulla käänne tuli 60-luvun lopulla. Vallan maassa ottivat rakennusyhtiöt, puutavarayhtiöt ja poliittinen kansanrintama. Lähiöitä kyhättiin hirvittävää vauhtia, tänään ne ovat ongelma. Kansaa pakeni Ruotsiin, minultakin sisko ja veli. Isä käveli poikansa perään sanoen ‘tule poes kottii’.

Jos tänään kuuntelet yliopistojen dosentteja, niin edistys on voittanut. Me suorastaan kellumme hyvinvoinnissa. Historia on päättynyt, edistys on täydellistynyt.

En ole varma kumpaa uskoisin, valokuvien riemukkuutta vai dosenttien väittämiä. Onko olon hyvyys tai huonous myös kokemuksellinen asia? Miten kuvioon istuu aikamme yksinäisyys, tarpeettomuuden ja syrjäytyneisyyden tunne, toiveikkuuden katoaminen, vajoamisen vaikutelma ja ihmisiin kohdistuva valvonta? Täyteläinen elämä, mitä se on?


Savonmaa työnsi ja pyhäjoki veti


Haapaveden yhteiskoulua tulin käyneeksi kuusi vuotta. Tulin sinne kolmannelle. Pari ensimmäistä vuotta oli mennyt Viitasaarella (65 km), lapsiressu. Raikas muisto sieltä silti jäi. Yksi puistattaa yhä: onneksi opettaja ei valinnut minua näyttämään munuaisten sijaintia kuviolta luokan edessä. Eräänä päivänä kaikki puhui vain yhdestä asiasta, Kennedyn murhasta.

Miksi tulin Haapavedelle (100 km). Veljeni toimi Haapaveden Osuuskaupan rautaosaston hoitajana, siis johtaja Vanhasen alaisena ja ehdotti siirtoa. Asuminen osuuskaupan yläkerrassa tai uuden huoltoaseman nurkka-asunnossa oli tilallisesti alkeellista. Lukioaika meni Niemelän yläkerrassa. Ikkunasta saattoi seurata kun ruotsin opettaja Hjellu palttoossaan ja puvussaan pysähteli keskelle katua, huitoi kävelykepillä kohti taivasta ja päästeli äänekkäitä kirosanoja. Tuleekohan meistäkin hjelluja?

Ihmetyttää, mistä siunautui raha linja-autoon kerran kuussa, vuokraan, ruokaan, kenkiin? Haurasta oli se aika. Olin siirtolainen: Savo, Keski-Suomi, Pohjanmaa. Lauri Viitaa mukaillen: savonmaa työnsi ja pyhäjoki veti.


Postiauto Kuopio - Oulainen


1960-luvulla linja-autot ajelivat pitkin poikin maata. Kuopiosta Oulaisiin ja päinvastoin ajoi valtion keltainen postiauto päivittäin. Kerran kuussa seisoin tien varressa Keiteleen ja Pyhäsalmen välillä ja yritin saada auton pysähtymään. Haapavedellä auto peruutti sen ainoan aravatalon nurkalle, jossa asuivat luokanvalvoja H-R ja P.P. Ihmettelin miksi Kärsämäen ja Haapaveden välillä kyytiin usein nousi punertavatukkainen nainen, perittiinkö häneltä edes kyytimaksua, näytti jatkavan Haapaveden ohi. Vastaus kirkastui vähitellen: Kuopiosta olevat mieskuski ja rahastaja yöpyivät Oulaisissa, seura piristi.


Hölmöjä ja muita kummallisia sattumuksia


Osuuskaupan monistuskoneeseen pujotimme Veli, Urpo ja minä vaha-arkin jolle sanomamme oli kirjoitettu. Kampea pyörittämällä suihkusi muste vahan reikien läpi muuntuen kirjaimiksi, sanoiksi ja sivuiksi. Sivuista syntyi Soihtu. Pitihän teinilehti olla. Vieläköhän soihtu kytee?

Teinikunta vai mikä järjesti myös iltatilaisuuksia. Keskioluen kauppoihin saamisen puolesta puhuttiin lujaa, toihan se tasa-arvon syrjäseuduille (toteutui 1969).

Eräässä iltatilaisuudessa pulpetin alta pilkisti kaksi nilkkaa sievästi vierekkäin. Jaloissa oli vitivalkoiset sukat (sukkahousut), varmaan villaiset, ajattelin. Nätit olivat.

Kerran oli joululoma alkanut. Osuuskaupan käytävällä Veli V oli tullut kädestä pitäen toivottamaan hyvää joulua. Joo joo, olin vastannut. Tätä Kalevi-veljeni kehtasi vuosienkin jälkeen kertoa ties kelle.

Luokkaretkellä, Savonlinnan kupeessa tai jossain, en tiennyt että lämpäremäinen voileipä kuuluu syödä siististi veitsellä ja haarukalla eikä käsillä roikottaen. Tulipahan hupia siitäkin.

Muistatte Rytkyn Paavon, se nauravainen pieni poika. Urheilutunnin alkaessa käveltiin kuhmuraista tietä kohti urheilukenttää. Kuulin kuinka Paavo kertoi kouluun tulleesta kummallisesta tyypistä jolla oli jokin hassu ominaisuus. Myöhemmin kävin Paavon kotona usein.

Sekoitanko nimiä: Juhani Palosaari, Matti Vahe, Vesa Aakko, Eero Paavola. Joku asui Öllölässä. Keskikouluaikaako se oli? Entäs rippikoulu, Kärsämäen tytön nimen muistan vieläkin.

Keskiyön lähestyessä Hiihtäjäpatsaalta kaikasi Kuubalainen serenadi.

Koulunkäynnin skitsopuolesta kannattaa vaieta. Ettei toiseus herää.

Sattumus oli kai sekin, kun vuosikymmen myöhemmin opetusministeri Marjatta Väänänen lähetti tekaistun kirjeen VTV:lle käskien etsiä tekosyy, jolla Teiniliitto voidaan lakkauttaa. Työhuoneeni seinän takana lipevä munkkiniemeläisylitarkastaja teki työtä käskettyä. Siitä alkoi apatia Suomen kouluissa ja politiikassa joka jatkuu tänään. Sammui soihdut, vaikeni serenadit.


Ei mennyt johtajakoulutus putkeen


Koulusta armeijaan kesäkuussa1967, KaiPr ja Hamina RUK kurssi 126. Aikaa siitäkin 50 vuotta, taisi tulla kutsu mutta kiitos ei. Rajansa kaikella kuten Ilkka Niiniluoto sanoo.

Haminan jäällä komppanian piti olla ojennuksessa klo 7.30. Oli vuoroni näytellä käskyttäjää. Hyvä jos letkan häntä tai nokkakaan sumun seasta etäältä järven jäällä erottui. Tuollaista matelua. Ei ollut edellisillan käskynjako sujunut kuten upseerikokelaalta olisi pitänyt. Se oli hirveää, parempi olla muistelematta. Arvosanaa en tiedä enkä halua tietää.

Onneksi valtio säästi yhden armeijakuukauden, siis 1968. Sitten muka kiiruulla Tampereelle, kesäyliopistoon, vauhti päällä, näin kuvitteli. Rauhantutkija Unto Vesa sai moitteet ensi istumalta.


Ristiriitaista opiskeluaikaa


Yliopistoaika Tampereella oli ristiriitaista: yliluottamusta itseen, samaan aikaan repsahtamista. Tuo aika oli myös yliopistokapinan aikaa, henkilö ja ääni se olla piti (kuinkahan Oulussa). Johannes Virolaisella opetusministerinä ei ollut vara jarrutella, leikellä eikä säätiöitä perustella kuten tänään tekevät, nämä Laasosen kaapparit.

Poliittinen kodittomuuteni alkoi pilkahdella noina aikoina. Siihen vaikutti oman elämänpiirini ristiriitaisuus. ”Suureksi muutoksi” nimettyyn kansanvaellukseen liittyi traagisuutta synnyinseuduilla. Kerrottiin eräänkin äidin hypänneen kaivoon lasten lähdettyä Ruotsiin. Tämä tragiikka ja Vanhan valtaukset Helsingissä olivat yhteismitattomia. Jotkut muistot tuolta ajalta ovat niin pakahduttavia että ne torjuu mielestä yhä tänään.

Myöhemminkään poliittinen kodittomuus ei ole helpottanut. Ja miksi pitäisi. Pienet viritelmät vaaleissa ovat olleet mielenosoituksellisia tai seikkailullisia. Aikamme poliittinen tai filosofinen ajattelu ei tarjoa apua toiveikkuuden puutteeseen. Toivo-puheet ei asiaa muuksi muuta.

Opintojen loppuunsaanti Tampereella otti tiukille. Tenttejähän aina räpsii, approja, cumuja ja mitä lie olleet. Vaikeus periytyi lukioajalta. Luokkakaverimme Anneli ja Esko muistavat nimenkin, Pentti Koskela. Pukuasuista matikan opettajaa pelkäsin ja pakenin kielilinjalle. Pikkumatikan opettajasta ei opettajaksi ollut. Hankala juttu, kansantaloustieteen opinnoissa on heikoilla ilman tukevaa matikkapohjaa.

Yliopiston formalismia en kokenut omakseni, en myöskään tieteen vieraita oppeja. Mikrotaloustieteen tasapainomatriisit, hyi helvetti. Ei ihmistä pidä sellaisella kiusata. Kaiken lisäksi ne olivat potaskaa.


Oulu vai Helsinki


Viiden vuoden yliopistosekoilun jälkeen tarjolla oli Oulu tai Helsinki. Valinnaksi lipsahti Helsinki, valtion virastotalo Bulevardin varrella vanhaa oopperaa vastapäätä. Työelämänäyttelijän lahjani olivat tuolloin jo idullaan. Harmaapukuisia haastattelijoita pöydäntaus täynnä, joku kyseli ilkeitä, ehkä aavisti. Mutta se päärekrytoija, Lapin jängiltä Helsinkiin itsekin muuttanut, oli Rovaniemen kapakkaa myöten ylvästellyt tekemällään rekrytoinnilla. Pettymykselleen en sittemmin mahtanut.

Vuosikymmen tai pari meni siedettävästi, vaikka tunsikin ettei ole oikeassa paikassa. Minäkö muka yhteiskunnan vahti, taivas! Valtion työilmapiiri oli tuolloin vapaampi, sai sävellellä ja kehitellä, siksi jotenkin sinnitteli. Mutta ilon aika loppui, valtio purkitettiin jäykkään muottiin. Muutos puettiin johtamisoppeihin: tavoitejohtaminen, tulosjohtaminen, tuloksellisuus, laatu, vaikuttavuus, rahan sfääriin rajautuminen, sisältöjen kuolema, vajepuhunta, muka kannustava palkkaus, suoritusarviointi, kehityskeskustelu, ymmärtämättömät sivuun tai ulos. Näitä epäoppeja nikkaroivat VM, kolmikanta ja tupo. Putkitettu valta ja ajattelun esto - siinä on henkisen ja aineellisen laman syy ei vain valtiolla vaan Suomessa ylipäänsä, myös tänä päivänä.


Työelämäteatteri, minulla ja monella muulla


Noin vuonna 2000 VTV siirrettiin eduskunnan yhteyteen. Se sopi minulle. Siinä ilmastossa viihdyin. Sai omakohtaisesti havainnoida poliitikkojen luonteita ja puheita. Entinen pääministeri Vanhanen ei katsonut kertaakaan kohti vaikka istui ruokapöydässä vastapäätä. Ilmastopolitiikan neuvonantaja Tynkkysellä oli katse aina tiukasti eteenpäin, ympärillä olevia ei tullut havaita. Kerran, yhden ainoan kerran yritin sanoa Juha Sipilälle ”täällä lehdessä on tällainen juttu”. ”En lue mitä lehdet minusta kirjoittavat”, vastasi Sipilä koppavasti. No, en minäkään äänestä ketä tahansa. Toinenkin ääripää oli, sieltä pitää mainita Kalevi Olin joka ei juttelematta ohi kävellyt.

Minulle sallittiin sisäisen kriitikon rooli. Seppo Tiitisen kuulin kummastelevan, kun eduskuntayhteisöön oli tupsahtanut suorasanaista moitintaa mm. palkkaeroista ja hierarkioista. Aiemmin ei moinen tullut kuuloonkaan. Rima värisi mutta ei tipahtanut.

Työelämän loppupuolla ei ylennyt natsa eikä palkka. Mitä väliä. Yhdessä suhteessa hakkasin kaikki: virikkeiden hyväksikäytössä. Sitä seminaarien ja aineistojen määrää. Mutta kaikki perustui aitoon, todella aitoon kiinnostukseen. Toki työssä sitä ei voinut hyödyntää eli hiljaiseksi tiedoksi jäi. Mutta sitäkö surisin. Valtio pyörii tyhjää, jauhaa kuivaa myllyä. Kuolkoon hissukseen. Vallankumous kuten Ranskassa juuri nyt.

Ainainen huoli oli ettei kellokortin plussaldo karkaa liian suureksi ja herrat ala kysellä tyhmiä. Keinot oli monet. Kiivailu kiky-minuuteista on ääriabsurdia puhetta. Koko elämähän on työaikaa.

Kuka olisi uskonut että löytää minut JHTT-kursseiltakin (rinnasteinen KHT:lle). Kaukana oli Soihdun tai Pyhäjokiseudun kulttuuri-intoilu. Pientä jäynää tässäkin sai aikaan: klaarasin jhtt-tentin kirkkaasti samalla kun pullisteva esimies reputti, siis samassa tentissä. Tuota pikaa olin JHTT-lautakunnan sihteeri. Proffajoukon kanssa pidettiin huoli, ettei tentistä noin vain läpi mennä.


Aita vastassa jokapuolla


En ollut helsinkiläistä kulttuurisukua jonka vesat kelluu itsetunnossa, tekevät väitöskirjan puoliaivoilla, menevät teatterikorkeaan kun isäkin siellä meuhkasi ja ovikin oli valmiiksi selällään. Elämän täyttymyksenä heillä on putous, villikortti, ankeinen, rethro tai yellow.

Aita oli ja on pystyssä joka puolla, portit kiinni:

  • tieteen oppien vieraus, yliopistojen formalismi
  • valtion alistavat johtamisopit
  • poliittinen kodittomuus, omat fyysiset rajoitteet
  • Helsingin kulttuuriheimojen omahyväinen sulkeutuneisuus
  • oman itsen yliherkkyys (säikyttää ihmisiä)

Impivaaran sitkolla aidasta löytää reiän. Reiäksi minulle löytyi netti. Enää ei ollut portinvartijoita. Kirjoitan mitä kirjoitan. Tosin en tiedä, kaikkiko turhaa on kuten Eino Leinolla.

”Olen lukenut juttujasi”, muutaman kerran kuulin tuon lausahduksen eduskunnan käytävillä. Enemmän oli niitä jotka lakkasivat tervehtimästä, piispasta persutyttöön.


Köllöttelijät


Kummastuttaa ihmiset jotka vaan ovat. Ei hakua päällä, ei missään suhteessa. Mitä he tekevät illat yöt ja päivät, töllöttävät jääkiekkoa ja ankeisia.

Minulla työ ja elämä soluttautuvat toisiinsa, molempiin suuntiin, vailla viivaa.

Erityistaitokin minulla on. Se on ujuttautuminen. Eduskunnassa jätin Touko Aallon olutseuran väliin mutta tiede- ja taideseurasta löysin itseni. Esitelmää, seminaaria, paneelia, K-infoa päivä kuin päivä. Yksin oot sinä ihminen, yksin keskellä kaiken. Missä kaikki ovat? Eduskunnan huippuosaajien kuumottavan palkkakuopan (5000 - 10000) pohjalta ei näe kuopan reunan yli eikä siten osaa kaivata uusien ajatusten toiseutta. Köllöttely tuottaa euroja saman verran.

Toimittajaliittoonkin ujuttauduin. Olenkin alkanut kutsua itseäni tiedetoimittajaksi. On kierretty Egyptit ja Al ahramit, kuninkaanlaaksot ja kalliohaudat, USAn säätiöt ja tiedeliitot, Chilen Almat ja Atacamat, Sikojenlahti ja korttelikomiteat Kuubassa, Brahen saaret, lesterit ja livöpuulit. Vierivä kivi ei sammaloidu. Livöpuulissa kävelin kohti imperiaalisatamaa. Mikä punanen hökötys tuo on, kuin Öllölän kyläkauppa muinoin? Kyltissä luki The Beatles. 1960-luvulla kuuntelin enemmän Laila Kinnusta, Brita Koivusta ja Annikki Tähteä, kultaista sydäntä.


Hengen äärelle


Hankkiuduin asujaksi Helsingin ytimeen (velkavipu, tiedättehän). Yliopiston tilaisuksiin livahdan ilman päällystakkia oli sää mikä vaan. Ovea vastapäätä kohoaa Aarne Ervin Porthania. Sama mies joka piirsi Oulujoen voimalat, ehdytti virran mahdin, pani rahoiksi itselle ja yhtiölle, nuo siirtomaa-alistajat.

Ympärillä, metrin tai sadan säteellä on seminaaria, paneelia, luentoa, kirjastoa, museota, taidehallia, vapputelttaa, vuodenalkujuhlaa, torikonserttia. Ehdoton elämys oli Kullervo-sinfonia, kertoi minusta, kullervosta. Kesällä mielipaikkani on Tuomiokirkon portaat, katselen ihmisiä, luen kirjaa ja otan torkut, annan auringon lämmittää, mietin heitä jotka menetin tai hylkäsin. Luettuani Jukka Viikilän kirjan Engelin ja tsaarin teoista aloin vierastaa ellen vihata tuota toria, pömpöösiä vallan keskusta. Empiren tieltä purettiin puukirkko ja tuhottiin hautausmaa. Helsingin imperialismi periytyy tsaarin ajalta ja pahenee päivä päivältä.

Tänään kutsun itseäni esseistiksi koska esseisti voi olla mitä vaan. En ole mitään tai olen mitä vaan. Tosin jutelmiani ei kukaan lue ja jos lukee niin ohi menee. C’est la vie.

Yhden kerran halusin oppia paremmaksi. Otin luettavaksi Suomen parhaan esseistin Antti Nylenin Pahuuden kukkaset vai mikä lie nimi ollut, sama se. Sainkohan luettua kymmentäkään sivua kun suljin kirjan. Koskaan, koskaan en enää koskisi Nylenin kirjoihin, ajattelin. Kirjoitan itse paremmin.

Jouduin katsomaan Tsehovin Vanja-enon. Oho, ei huono ollenkaan. Tehov oli omaperäinen havainnoija. Kirjasi näytelmiinsä ihmisten pyristelyn, ajelehtimisen, elämän onttouden, kaipuun hetkellisyyden, pakenemisen tietämättä mihin, sivistyksen ohuuden, tiedeviisauden katoavuuden, yhteiskunnan ja ympäristön rapistumisen, yleisen otteettomuuden. Pyristelyn jälkeen jäljelle jää vain kaihomieli ja arjen tylsyys. Laskut on maksettava, kirjaa pidettävä ja - toden totta - valtion tilit tarkastettava. Horiseva professori kyyditsee haahuilevan nuorikkonsa Rostoviin. Siinä aikamme kuva, se jota hyvinvoinniksi kutsutaan. Ehdotan paluuta kuubalaisen serenadin sulosävelmiin, 1960-luvun tuntemuksiin.

Kerran kävin elokuvissa. Tiesin minkä halusin nähdä: Setäni Tony Erdmann. Kun Sandra Hüllerin kasvot ensi kerran vilahti kankaalle tiesin: hän olen minä. Liukkaasti luikahteli Sandra liikemiesten keskellä, neuvoi, opasti ja konsultoi. Vieressä ja mielessä kummitteli toinen minuus, tunki joukkoon, kummastutti liikemiehiä. Voiton vei lopulta toiseus. Kutsuille pääsi vain alastomana. Ironia ja lämpö kantoi kulttuurisen vierauden yli, johdatti ymmärtäväisten ihmisten pariin.

Eikö poliittisessa kodittomuudessa ole tarpeeksi? Pitääkö vierauden yltää kattamaan kirjallisuuskin, kotimainen. Miki Liukkosen kirjaa en ikinä jaksaisi lukea mutta lainailenpa mitä hän on sanonut tai mitä hänestä on sanottu. Haluan paneutua ajan henkeen, sanoo Liukkonen. Ajelehtiminen on uusi olemisen muoto. Fobiat ja neuroosit määrittävät ihmisyyttä. Neurootikoista koostuva sirkus on ajan kuva. Maailman pirstaleisuus, merkityksetön nippelitieto ja pätevältä vaikuttava mukafakta, heikkojen signaalien kakofonia. Kotimainen kaunokirjallisuus on vajonnut viihteen tasolle. Kirjallisuus heijastelee enää vain itseään ja tarinoitaan.

Noin siis Tsehov, Erdmann ja Liukkonen.

Tsehovilla oli analyysi, mutta ratkaisu vain vilahti. Liukkosella tuskin edes vilahtaa. Tony Erdmannin vastaus on feministinen ja filosofinen: ihmisten kohtaaminen, keskinäinen läheisyys ja ymmärrys, ymmärryksen siivittämä irtiotto näennäiskäytännöistä.

Kysyikö joku elämäni tarinaa? Ehkä tarina onkin tarinattomuus, etsiminen, liikkeelläolo, irrallisuus, leijuvuus, keveys, ikuinen kaipuu ymmärtäväisten luo.

Olisinko arvannut että syvimmän ymmärryksen löydän 50 vuoden takaisten koulukaverieni joukosta. En ole toinen, olen yhtä.