Juhani Kahelin: Vuoden 2002 kirjaston käyttäjä Järvenpään kirjastossa. Kirjoitettu Aleksis Kiven päivänä 10.10.2002 kirjaston Mielikirjani -näyttelyä varten.

KIRJASTO HOUKUTTAA

maailmankuvamatkalle Italiaan

Ihmiskunnan historia pursuaa henkilöitä, joille elämän ihmeiden ja universumin pohdiskelu on ollut intohimo. On vaikea päättää, kenet näistä mainitsisi. Niinpä suuntaan katseen vain yhteen maankolkkaan, Italiaan. Teemme pikakierroksen kahden vuosituhannen yli.

Lähtöpisteen tarjoaa Lucretius. Teokseensa Maailmankaikkeudesta hän kokosi ja tiivisti silloisen tietämyksen äärestä ääreen. Ei ole tänä päivänä montaa, joka samaan ryhtyy.

Ovidius oli veijari. Yhden teeman - metamorfoosit eli Muodonmuutoksia - ympärille hän kokosi aikansa tietämyksen. Pääteoksensa hän päätti sanoihin: minä elän. Tarkoitti että valtakunnat ja keisarit tulevat ja menevät, mutta runoilijat pysyvät. Oikeassa oli. Mutta maanpaossa kuoli. Keisari Augustus ei sietänyt nokkelaa kirjoittajaa.

Kirjoista ihanin: Vita Brevis. Suomeksi Lyhyt elämä. Siinä Floria - kuinka sympaattinen oletkaan - muistelee elämänsä kohokohtia hänet hylänneen kirkkoisä Augustinuksen kanssa. "Miksi hylkäsit elämän ja valitsit jumalallisen oppisi?" Florialla on pää pystyssä. Suosittelen feministeille. Floriasta saisi hienon elokuvan, herkkä kohtaus Firenzen sillalla. Ja te, arvoisat kiintiönaiset, lukekaa saman tien Maria Suutalan Kesytetty nainen, erityisesti se mitä hän kirjansa lopussa sanoo ekofeminismistä, kuunkierrosta.

Dante – harva jaksaa tiiliskiveäsi lukea, en minäkään. Mutta idea on hyvä. Hahmotat maailman ja sitä koskevan viisauden monikerroksisena rakennelmana. Olit aikasi tietämyksen kokoaja, maailmankuvan rakentaja. Edeltäneet ajattelijat samoin kuin Firenzen ja Rooman valtapelurit saivat kukin ansionsa mukaan.

Kuka onkaan kaikkien aikojen aatteellinen ilotulittaja, aatteiden supernova? Kukapa muu kuin renessanssiajan Pico. Kirjasi nimi - Ihmisen arvokkuudesta - on paras minkä ihminen on keksinyt. Kokosit aikasi tietämyksen ja aatteet 900 teesiksi, maailmankuvan synteesiksi. Kutsuit maanosan oppineet Roomaan keskustelemaan teeseistäsi. Mutta kohtalosi oli Ovidiuksen kohtalo, maanpako. Ei sopinut paaville eikä kirkolle ymmärrys vääriä aatteita kohtaan.

Miten tänään? Maailma koetaan ahdistavana, poissa on ihmisen arvokkuus. Tiedot ja taidot ovat hajonneet, missä on elämän eheys ja ilo? Tietämyksen yhdistelijät, synteetikot ovat harvassa. Hämmennyksen kuvaajia ja ulospääsyn etsijöitäkin toki on, toinen toistaan parempia. Italian maaperältä löytyy Italo Calvino. Kirjoitit kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, mukana essee keveydestä. Hyvä ajatus. Nykyinen maailma on raskas, raskauteensa tukehtuva. Miten elää keveästi ja esittää maailma, sen kirjallisuus, tiede ja taide keveästi? Hukkumatta lokeroihin, uriin, oravanpyöriin. Calvinon essee pitää aika ajoin kaivaa esille.

Entäs tämä Celati? Sama henkilö, jonka esseitä kuultiin kesällä radiossa. Tarinoista yksi: Näennäisyyksien maailma. Todellakin, tämä maailma on täynnä näennäisyyksiä. Kun kuolet, olet hiekkaa. Kari Enqvistin sanoin: tähtipölystä olet sinä peräisin. Nämä kaikki moottoritiet, kerrostalot, televisio - onko tämä kulttuuria? Kiitos Celati, sivullinen olen, en kuulu tähän kulttuuriin.

Ja vielä yksi: Susanna Tamaro sieltä Triesten maisemista. Kirjasi nimi on komea, Anima mundi, suomeksi Maailmanhenki. Liihottelet hetken Lucretiuksen sfääreissä. Laskeutuaksesi maanpinnalle, pohtimaan oman elämisesi mieltä. Se toinen kirjasi, mikä sen nimi olikaan, se on herkkä. Yksin jäänyt äiti pohtii pieniä muistoja, kirjoittaa kirjettä poislähteneelle tyttärelle.

Tämä tässä oli vain Italian matka. Entä jos menisin Britanniaan? Törmäisin hölmöyksien paljastajaan Jonathan Swiftiin, sinun Irlantilaisiin pamfletteihisi. Tämän päivän kolumnistit näyttäisivät köykäisiltä. Ihmisen vierauden kuvaaja ja kiva ilkeilijä Jeannette Winterson, teoksesi nimi on vastustamaton: Taidetta ja valheita. Olisikohan Amerikassa ketään: maailmanmatkaaja Hearn tarinoineen oudoista ilmiöistä. Tai deLillo, en tiedä. Ranskasta saattaisi löytyä liikaa. Tai Espanjasta: Adelaide Garcia Morales, kirjoitit tumman novellin Etelä, jonka pohjalta Victor Erice teki elokuvan muistoista, kaipuusta, hiljaisuudesta.

- Mutta ei, paras lopettaa, koska muutoin tämä ei lopu.


minuus ja havaitsemisen keveys

Miten noudattaa Calvinon ohjetta eli kirjoittaa kevyesti asioista, jotka ovat raskaita? Minusta ei siihen ole. Jotakin sanoakseni valikoin ajatelmia kirjoista, jotka ovat tarttuneet käteen kirjaston hyllyiltä.

Pieni kirjanen kiinalaisesta valokuvataiteesta. Nousevaksi trendiksi kertovat: pois kaoottisesta yhteiskunnasta, jonka jäsentäminen on muuttunut yhä vaikeammaksi. Mihin pois? Yksilöön - minuuteen - pakoa itseen - intiimiin - arkirutiiniin? "Uusi valokuva ei esitä ratkaisuja ongelmiin, vaan tyytyy toteamaan ristiriitaisuuksia." Miten se Anssi Kela sanoikaan: elämältä suunta puuttuu, elämä on etsimistä, en tiedä mistä.

Onneksi on filosofeja. Hahmottavat ihmiskuvan laajaa kaarta länsimaissa, täällä edistyksen kehdossa. Pico ja renessanssi pohti ihmisen suhdetta jumaluuteen. Ihminen olkoon oman itsensä muovaaja, kohotkoon jumaluuteen. Picoa ei vaivannut ahdistus, päinvastoin, toiminta ja ilo. Kuinkas kävi, vuosisatojen saatossa? Ihmiskuva biologisoitui (Darwin), naturalismi levisi kaiken kattavaksi, vietit nousivat yli kaiken (Freud) ja, mikä pahinta, amerikkalainen behaviorismi muutti ihmisen mustaksi laatikoksi. Jumaluuden ilosta on päädytty henkisyyden kriisiin.

Freire, sosiaalisen innostamisen lämmin pedagogi, puhuu ontologisesta väkivallasta, ihmisyyden pakottamisesta johonkin sille luonnottomaan. Meille, jotka elämme TV-latteuksien ja tupo-teatterin keskellä, tarjoat hyvän käsite-erottelun. On nähtävä ero suorituskyvyn ja ihmisen toimintakyvyn välillä. Toimintakyky on persoonallista itsensä luomista, suorituskyky on mekaanista vastaamista ulkopuolelta annettuun. Johtajamme, nämä lipposet, yrittävät pakottaa meidät suorittajiksi. Mutta: tulosjohtaminen tuottaa mielen byrokratisoitumista. Politiikalta mieli puuttuu. Ei, ei kiitos suorituksia, vaan ihmisen toimintakyvyn elvytys.

Ontologisen väkivallan Freire haluaa korvautuvan ontologisella uteliaisuudella. Ihminen muovaa itse kokemansa tapahtumat omiksi henkisiksi rakenteikseen. Toimintakyky merkitsee uusiutuvia tapoja tulkita ja luoda itseä suhteessa ympäristöön. Vallitseva totuus hylätään ja ylitetään. Hyötyajattelun ja tulosjohtamisen jumalsanalla, tuloksilla, ei ole väliä. Yliopistoissakin on virinnyt uusaristotelinen ajattelu. Hyvä elämä ei ole jonkin pysähtyneen tilan saavuttamista; hyvää elämää on hyveiden harjoittaminen sinänsä, itsessään.

Schiller, kukapa uskaltaisi nimesi mainita. Sinua me tänään tarvitsisimme. Asetit päämäärän: kohti esteettistä vapaata valtiota. Kulttuuri kehittyy taiteen kautta. Jääköön nokiat, kännykkäpelit ja osakekurssit. Onnellinen valtio toteutuu silloin, kun esteettisyys voi vapaasti ilmetä ihmisessä. Tyhjä katse kerrostalon ikkunasta pölyiselle asfalttipihalle, tämäkö on kauneutta, toiminnan iloa?

Valtio. Sinä tilastoit ja kortistoit meidät. Sähköinen asiointi kertoo mielikuvituksesi tason. Turvaat palvelut ja paketteja teillä riittää: köyhyyspaketti, terveysprojekti. Olemme palveltuja, puheissa ainakin. Itseämme me emme enää palvele. Riittää kun olemme olemassa, jos sekään sitten on ansio. Itse asiassa, ei taida olla, suorite ei ainakaan. Meidät on siirretty joutoväkeen. Schiller, tule seuraksemme.

Viisaus? Ajattelun sivistys on muuta kuin tietojen omaamista. Ihmiskuntana olemme oppineet hyvin analyyttisen ja loogisen erittelyn, mutta nykyongelmien äärellä tarvitsemme elävää ja synteettistä kokonaishahmotusta. Kasvatuksessa tarvitaan taiteellistamista, esteettisyyden tajua, ihmisen ja kasvatuksen uudelleenajattelua, aineksia klassisista lähteistä.

Joskus hyväkin kirja kuulostaa tylsältä, kuten tämä: Inhimillinen kone - konemainen ihminen. Aiheinaan elämän synteesin jäljittely, tekoelämä, laskennallinen tiede. Mitä sieltä löytyy? Nämä synteetikot hakevat vastauksia ei vähempään kuin elämän arvoitukseen, älyllisyyden, henkisyyden ja fyysisen maailman olemukseen.

Kone-kirjaa lukiessa vakuutuin siitä, että syvälle menevät politiikan ja ideologian kriitikot eivät löydy TV-ruudusta eivätkä eduskunnan kahvilasta. Ne löytyvät tietokoneiden äärestä, yliopistojen kammioista. Heillä on kyky kyseenalaistaa elämänkulkuamme ohjaava käsitteistö. Onko se, mitä meille käsitteinä (ideologiana) tarjotaan, ainoa mahdollinen, paras, lähestulkoonkaan? Olemme vallitsevien käsitteiden vankeja. Tekoelämätutkimus menee käsitejärjestelmien taakse, havaintomaailman moninaisuuteen. Samoista havainnoista voi rakentua varsin erilaisia käsitteitä ja symboleja. Meidät on totutettu vain yhteen, politiikan tasolla tähän talouspolitiikkaan. Vapaus ja itsellisyys on kykyä irtautua annetuista käsitteistä?

Annetun ideologian sijasta elämää, yhteiskuntaa, taloutta on lähestyttävä syntetisoivan, konstruktiivisen näkökulman kautta. Elämän ongelma ei ratkea analysoimalla elämää, vaan luomalla sitä. Kiinnostavaa ei niinkään ole lopputulos, vaan siihen johtava prosessi, ratkaisun kehittyminen, elämä. Matemaattisella mallinnuksella ongelma pelkistetään, yksinkertaistetaan - näin aurinkokuntakin keksittiin.

Nämä tiedemiehet puhuvat hyvyysfunktiosta malliensa kriteerinä. Miksemme saman tien kysy, mikä on yhteiskunnan hyvyysfunktio. Onko se valtio? Hyvinvointivaltioksihan ne sitä kutsuvat. Etten loukkaisi lukijaa, sanon vain että epäilen. Yhteiskunta ei tarvitse valtion tulosohjaajia.

Ennalta annettuihin käsitteisiin meidät turruttaa massamedia, upottaa kuin suohon. Oma kokemus kutistuu, havaintomaailma vääristyy. Viestintä on yksilöllistettävä, esim. internetin avulla.

Emergenssi. Uusien ominaisuuksien esiinputkahtaminen - jotain sellaista ne tarkoittavat. Maailman hahmottaminen kevyesti, omaperäisesti, emergentisti ei ole mahdollista, jos annamme korkean tason sääntöjen, kaavojen, valmiin kokonaismallin lumota mielemme. Kuuntelepa ekonomisteja, ministereitä, virkamiehiä, tarkastajia. Kaikki on valmiiksi jäsennelty, leikelty, rajattu ja määritelty. Totisesti, siihen olen väsynyt.

Todellakin, poliitikot. Mistä he puhuvat kun he puhuvat talouden kasvusta? Mitä te loppujen lopuksi kasvatatte? Eikös järkevää olisi vähentää se beekooteenne (BKT) mahdollisimman pieneksi? Ihmiset vapautuisivat elämään, hyörinä pääsisi kukoistamaan. Ettekö huomaa, että käsitejärjestelmänne - rahankiertonne, kasvunne, ihmisen typistäminen vaihdannaksi - on harhaa.

Arvoisa kirkkoherra Anders Chydenius. Kuinka oikeassa olitkaan! Taistelit Tukholman, silloisen metropolin monopoleja vastaan, talonpojan ja rahvaan vapauden puolesta. Niin tänäänkin, tehtävämme on taistella monopoleja, näitä ensoja ja niiden kasvua vastaan.

Kirjassa Postmoderni pedagogiikka tieteilijät puhuvat hienosti minuudesta, joka omaa koherenssia eri rooliensa ja identiteettiensä kesken. Toisin sanoen voittaa pirstoutuneisuuden, roolien erillisyyden, suhtautuu suoritevaatimuksiin sopivan leikitellen. Jos kykenemme säilyttämään oman otteemme leikittelevän, joustavan, hajautuneen ja alati luonnostelmallisen minuuden virrassa, niin tulevaisuudesta voi tulla romanttinen seikkailu.

Lukija, kummeksut mistä tämmöinen vuodatus. Mietiskelyistä, jotka virisivät seuraavien kirjojen selailusta: Postmoderni pedagogiikka, Sosiokulttuurinen innostaminen, Schillerin kirjeet esteettisestä kasvatuksesta, Oikeuden tuolla puolen, Filosofien oikeus I ja II, Inhimillinen kone - konemainen ihminen. Oli niitä muitakin.


kuka kuuntelisi humanisteja

Mainitsen yhden kirjan. Seppo Tolppo: Draamataiteen psykohistoria. Mitä lie kylähullun höpinää, sanoisi valtalehden kyyninen kriitikko. Totta, tekstisi karkaa välillä vallattomaksi. Mutta sinä tunnistat historian suuret kaaret. Draamataiteen myötä nousi oikeuslaitos, kansanvalta, tasa-arvoisuus, filosofia, tiede ja taide. Ja jälleen: aikamme maailma on tragedia. Elämää uhkaava draama on vietävä näyttämölle. Syrjäytyneillä ei ole toivoa eikä keinoa ylevöityä henkilökohtaiseen arvontuntoon. Draamataiteilija vaikuttaisi ihmiskunnan historiaan. Puuttuu koskettavia kertomuksia, tarujen viisautta, tragediataidetta, roolipelejä. Tästähän se Simonsuurikin mennäkeväänä Järvenpäässä puhui.

Todellakin, myös oikeuden voi palauttaa elämän syviin pyörteisiin, luontoon, taiteisiin. Kuinka tämä pääsikään unohtumaan. Yliopistojen sivulliset ovat koonneet hienon teoksen: Oikeuden tuolla puolen. Nykyinen oikeus on porvariston vuosisadan, 1800-luvun tuotetta. Antiikin Kreikassa oikeustaju hahmottui näytelmien, tragedian kautta. Tragedian alku oli tanssi ja pukkilaulu. Rikokset ja riidat, kosminen ja myyttinen kääntyi tragedian avulla arkiseksi oikeudentajuksi. Tänään oikeustiede on kääntänyt selkänsä taiteelle, kirjallisuudelle, näytelmälle. Se on kangistunut vallan kuoreksi. Pitäisikö minun sittenkin kannattaa Platonia: valtion johtoon on asetettava filosofit, nämä yliopistoissa hiljaista ajattelutyötä tekevät. Tai edes niin, että ne, jotka poliitikoiksi itseään kutsuvat, ymmärtäisivät politiikan asialistan suppeuden, politiikan kielen tietoteoreettisen rajoittuneisuuden.

Irtiottoa talousmiesten yksitotisesta maailmankuvasta helpottaa moni muukin kirja. Tässä kaksi tuoretta: Eletty ja koettu tila. Matkoja utopiaan.


kirjailija

Kirjailijoita minulle eivät ole ne, jotka lauantai-iltaisin hekottavat TV-ruudussa. Parasta kirjallisuutta tänä päivänä kirjoittavat luonnontieteilijät, matemaatikot, ideoilla leikittelevät tutkijat. Kari Enqvist, Esko Valtaoja, Jukka Maalampi ja niin monet muut. Te olette palkintonne ansainneet.

Ulkomailta voisi poimia loputtoman joukon vastaavia kirjoittajia ja kirjoja. Jos äkkiseltään pitäisi jokunen keksiä, niin vaikka seuraavat: Ennakoimattoman matematiikka, Nollan elämäkerta, Kalenteri, Maailmankaikkeuden mitat. Terra Cognitan suomentama ja julkaisema luonnontieteen kirjasarja on vuosikymmenen kulttuuriteko.

Ja vielä tämä Sir, nimittäin Martin Rees, Britannian kuninkaallinen tähtitieteilijä. Kirjasi Ennen alkua on tähtitieteen populaari raamattu. Kirjoittajana olet raskas, mutta ihmisenä leikkisä, harmaahiuksinen vekkuli.

Esko Valtaojan maailmankuva ja kirjoitustyyli on viehättävä. Kevyt, leikkisä. Vaivatta hän siirtyy avaruuksien pohdiskelusta Australian alkuasukaskulttuurin ylistämiseen ja taiteen pohdintaan. Juuri näin, nämä eivät ole erillisiä, vaan yhtä ja samaa maailmaa, ihmisen kokemuksen ja uteliaan tietämyksen aineksia.

Lucretiuksesta lähdimme, Valtaojaan päädyimme, vai liekö sivuoja. Näinhän minulle aina käy. Mutta mitä eroa on Lucretiuksella ja Valtaojalla? Ei mitään. Paitsi että Valtaoja kirjoittaa kevyesti, leikkisästi.

Ihmiselämä ei riittäisi kaikkien kiehtovuuksien kypsyttelyyn, ensin omassa mielessä, sitten uloskertomiseen. Nobelkirjailija Naipaul sanoi, että hän tarvitsisi kolme elämää: yhden maailmaan tutustumiseksi, toisen siitä kirjoittamiseksi ja kolmannen elämiseksi. Hän ehtii vain kirjoittaa. Minä en ehdi sitäkään, tai en osaa. Minä olen yhteiskunnan oravanpyörässä, kuulumatta siihen.


esikuvallista

Elramly Ranya. Esiinnyit television kirjallisuusohjelmassa. Pelkkää hymyä koko tyttö. Kirjoitat kulttuurien ristiriidoista vanhempiesi tarinan kautta. Kirjaasi Auringon asema on vilkaistava, kunhan varauslista tyhjenee.

Arundhati Roy. Intialaista naisellisuutta ja ?miehistä? toimintaa samassa persoonassa. Kirjasi Joutavuuksien jumala jäi minulta tosin kesken. Mutta toimintasi Intian köyhien puolesta, patohankkeita vastaan ja kirjoituksesi maailman väkivaltaisuuksien syistä, ne sykähdyttävät. Niitä lukiessa tulee ajatelleeksi: näin pitää toimia.

Löytö kirjamessuilta. Edward W. Said: Ajattelevan ihmisen vastuu. Ainakin kirjasi nimi on lupaava.

Kari Enqvist, vielä kerran. Sanot postmodernisteista sen mitä heistä pitää sanoa. "Tiedonsirpaleiden sijasta me tarvitsemme nyt synteesiä; yhtenäistä peruskalliota jolle koko inhimillinen tieto rakentuu. Luonnontieteiden kehitys on osoittanut, että yhtenäinen perus on olemassa; se vain täytyy kaivaa esiin. Pohjimmiltaan tämä on vanha, postmodernien aatevirtauksien vierastaman valistuksen ajan taisteluhuuto. Alkavalla vuosituhannella uskon sen kuuluvan entistä äänekkäämpänä."


Näitä kirjoja on tekstissä käytetty tai mainittu:

Lucretius: Maailmankaikkeudesta
Ovidius: Muodonmuutoksia
Vita Brevis (Jostein Gaarder)
Maria Suutala: Kesytetty nainen
Pico: Ihmisen arvokkuudesta
Italo Calvino: Seitsemän muistiota seuraavalle vuosituhannelle
Celati: Tasankojen kertojia, neljä novellia näennäisyyksistä
Susanna Tamaro: Maailmanhenki
Jonathan Swift: Irlantilaisia pamfletteja
Jeannette Winterson: Taidetta ja valheita
Lafcadio Hearn: Kwaidan, tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä
DeLillo: Esittäjä
Adelaide Garcia Morales: Etelä
Ranya Elramly: Auringon asema
Said Edward W.: Ajattelevan ihmisen vastuu
Seppo Tolppo: Draamataiteen psykohistoria
Ristipaineessa: valokuva- ja videotaidetta Pekingistä
Leena Kurki: Sosiokulttuurinen innostaminen (mm. Freire)
Postmoderni pedagogiikka (artikkeleita mm. Freirestä, Schilleristä)
Tiina Tikkanen: Schillerin kirjeet esteettisestä kasvatuksesta
Inhimillinen kone - konemainen ihminen (ihmiskuva, tekoelämä)
Kari Enqvist: Valo ja varjo
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Martin Rees: Ennen alkua
Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka
Nollan elämäkerta
Maailmankaikkeuden mitat
Oikeuden tuolla puolen
Filosofien oikeus, osat I ja II
Eletty ja koettu tila
Matkoja utopiaan
Dante: Jumalainen näytelmä