Helsingin kirjamessuilla "haastattelijoina Kallion lukiolaiset"

 

Montako kertaa arvelette otsikon maininnan löytyvän Helsingin kirjamessujen tapahtumaluettelosta?

Löytyy 60 kertaa. Siis 60 kertaa.  

Montako kertaa haastattelijoina mainitaan piispat? Ei kertaakaan. Ei, koska he eivät enää haastattele. Tila ei heille riittänyt. ”Kirkolliset piirit ovat loukkaantuneet Helsingin kirjamessujen järjestelyistä”, otsikoi HS. Piireillä on täysi syy loukkaantua, muillakin piireillä.

Neljän päivän ajan kokonainen lava on varattu yhden ainoan koulun joillekuille oppilaille, siis 60 kertaa. Muut väet - rumat, juntit, piispat ja körtit - pysykööt poissa. Pääsy messuille on varattu sonjille ja ronjille. Tämä on Suomen kulttuurin kuva, sellaisena kuin Helsingin kirjamessut ja ohjelmajohtaja Ronja Salmi sen haluaa esittää. Helsingin kulttuuripiirien, television, ylioppilaslehden, imagoiden suosikki Salmi panee toimeen kustantajien tahdon, kertoo hän itse.   

Tutkin messujen ohjelman rivi riviltä, nimi nimeltä, moneen kertaan. Odotin ja odotin, milloin päästään asiaan. Kas, ei päästykään, samaa ultrabrata viime tappiin asti, harvoin poikkeuksin.

Tänä vuonna kirjamessut ryöppyää pintahelsinkiä. Tämä ilmenee monella tavalla. Helsinkiä teennäisesti korostavaa on jo pelkästään se että esiintymislavojen kirjailijanimet - Eino Leino, Aleksis Kivi, Mika Waltari ym - on vaihdettu kaupunginosien nimiksi. Kirjailijanimet olivat aidosti kirjallisuuslähtöisiä, sisältöihin viittaavia ja ihmisiä neutraalisti kokoavia. Nyt joudut surfaamaan Helsingin heimoissa: senaatintori, esplanadi, fiskehamnen, punavuori, kruununhaka. Messuista on tehty helsinkiläisyyden mainos. Karkottavaa. Jätänkö tyystin menemättä messuille. En ole töölö. En ole blåbärslandet. Kallio on syysliukas, iljanteinen.

”Tapahtuma uudistuu säännöllisin väliajoin”, selittää ohjelmajohtaja Salmi. Tarkoittaa siis että yksi ainoa koulu esiintyy 60 kertaa. Moni koulu ei esiinny kertaakaan. Helsingissä sokaistutaan yhteen napaan, siihen omaan, jokaikisessä asiassa.

Piispat korvataan Helsingin apulaiskaupunginjohtajilla, jatkaa Salmi. Anni Sinnemäkeä, Sanna Vesikansaa, Pia Pakarista, Nasima Razmyaria joudut kuulemaan aina ja kaikkialla. Arkipolitiikan puhuntaa, korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaikka uskonnoton olen, kuuntelisin mieluummin piispoja. Löytyykö messuilta enää rauhallisen syventymisen ja ajatusten pulpunnan paikkaa, riitelevien näkemysten säihkettä?

Emme ole ultria, sellaisiksi emme tule. Liverköön Sinnemäki. Kirjallisuus kadottaa hitaan pohdiskelun. Kannattaako messuille uhrata aikaa, samaa messua neljä päivää?

Mitä on kirjallisuus? Tönimistä, väistelyä, piiloon etsiytymistä. Känny käteen, verho kiinni.

Helsingin kirjamessut ajelehtii, yrittää löytää itsensä milloin mistäkin. Kaupallisuuden ollessa pääasia sisältö voi heilua miten vaan. Jan Erolan aikana ideana oli bisnes, aamiaisesta alkaen, hinta 40 euroa. Erolan vuosina kehitin itselleni panssarin, opettelin kulkemaan messukäytävän päästä päähän silmät ja korvat suljettuina, siten säilytin mielenrauhani ständien babattelulta. Oli hyvä että ohjelmajohtaja vaihdettiin, mutta miten kävi. Ilman vähäisintäkään häpyä Salmi hokee messujen kaupallisuutta joka käänteessä. Siinä saa mennä kirkon väet, pannaan räpit suoriksi, pienentyy mun ympär elonpiiri, hippala heijaa.

Johtajuutta olla pitää. Unohtakaa turhakkeet, kirjat ja aatteet, musa laulamaan, sointu soljumaan. Milloin lähtee seuraava juna.

On kirjamessut Turussakin. Siellä en vihastu, enemmän päinvastoin. Jokaisen kulman takana on tietopiste joka houkuttaa pysähtymään, onko täällä tuotakin, Lintulan luostarista alkaen, mummot eivät tuputtaudu, eivät pidä meteliä, huivi päässä seisovat ollen valmiina vastaamaan jos joku jotain kysäisee. Olo on kodikas, pursuaa hiljaista vetovoimaa. Vaikka on Turussa pahaakin oloa, kuulemma tieteestä tehdään viihdettä. - Näin, suunta alas.

Mikä on Helsingin kirjamessujen vetovoima, sisällöllisessä mielessä? Joku vuosi sitten venäläiskirjailijoita oli iso joukko, puhuivat antaumuksella, omakohtaisesta kokemuksesta, Venäjän ilmapiiriin peilaten, nuoren kolmikon puheet muistan yhä tänään, kirjoitin heistä parikin blogia. Tänä vuonna teemana on USA. Onko niin että kolme kirjailijaa on saatu ylittämään meri (Clement, Samartin, Lockwood), toki myös sarjapiirtäjä, eihän ankka saa unohtua. Kiintoisia tyyppejä sinänsä mutta missä kaikki muut ovat? He jotka kertovat USAn tarinaa.

Messut tukehtuu puheeseen väärästä puheesta, epätotuudesta kuten he sanovat. On seuria, vihmaa, koivusta, nikkasta, lappalaista, kaikki on nuotiolle koottu. En ota heidän puheitaan vakavasti, en jaksa edes kuunnella. Seurien puheet ovat jumalattoman pinnallisia. Luulevat tietävänsä mikä on totta ja mitä on todellisuus, se yksi ja ainoa. Se on naivia uskomista, sopisivat piispoiksi. Minä uskon mieluummin loogikkoprofessori Sara Negriä joka sanoo että älä usko mitään mitä ei voida johtaa jostain. Fakta on epätosi vaikka tarkistajat kuinka tarkistaisivat.

Helsingin kirjamessuilta on turha etsiä - Ronja Salmen aikana varsinkaan - syrjäkulman tietäjiä ja taitajia. Tein satunnaiskokeen: löytyykö Taija Tuominen messujen esiintyjäluettelosta? Ei löytynyt. Ylen Aamutv häntä sentään jututti (23.10.), aiheena oli Taijan matka ja asuminen Amerikan intiaanien reservaatissa. Ollapa Taija messuilla, en jättäisi väliin. Yksi syrjäkatse, ties ainoa, osui silmään. Professori Markku Ruotsilan kuvaus Amerikan ruosteseutujen ihmisistä, Sydänmaiden kapina. Kapina, sydänmaa, reservaatti - tätähän on Suomi, muualla paitsi kirjamessuilla. Kumma kun ohjelmajohtaja Salmi ei ole heittänyt Markku Ruotsilaa ulos, piispojen seuraksi. Täytyy olla lipsahdus, ensi vuonna asian voi korjata.