Havaintoja Helsingin kirjamessuilta
- varjoelämää ja mielipidevaikuttamista

Messuilla riittää tynkyä. On imagea, bonnieria, a-lehteä, optiota, bisnesaamiaista, suomenpankkia, tiedetoria, luovuusteoriaa, Aaltoa, faktantarkastajaa, kansan pilkkaajaa, tyhmiä (te ja me), väärinäänestäjiä, totuussaarnaajia (Korkman), Tuntematon-siipeilyä, kansallisherättäjää, färsaarelaista, oolantia, parnassoa, helsinginsanomaa (joka päivä neljä tuntia standiaikaa - miksi), tällä kertaa Petäjän napitus oli kiinni, Huotarinen harotti jalkojaan kuten vuosi aiemmin, Niinistön mainostamista harva sellaiseksi huomasi, on raatia monenkokoista ja monentasoista, finlandia-raadin pj muisti mainita olevansa raadin pj eli erityishuomion arvoinen, on olkapään paljastajaa, intoa, kolumnoijaa, professoijaa, palkitettavaa, kukitettavaa, vinoa hymyä, selän kääntäjää. Moderoijan sallittu väri tänä vuonna oli punamusta, pituus alle polven.

 

Kirjallisuus-sana keksittiin helsinkiläisseuran (SKS) fiiniyttä osoittamaan. Tänään kirjoja on tuhoton määrä, mutta on harhauttavaa puhua kirjallisuudesta. Napakasti asian sanoi Björn Wahlroos: en pidä monikollisista substantiiveista (nuoriso, kirjallisuus). Kirjoja tarvitsevat instituutiot kulissiksi itselleen, saadakseen halailla ja tulla ihailluksi. Kirja, ostaja, lukija, kävijä, messut on väline, kirjavälitys. Kirjamessut onkin onnistunut sana. Sankari on se joka selviää hengissä Helsingin kirjamessuilta (itse olen oppinut kulkemaan käytävän päästä päähän silmät ummessa).

- Mitä se teille kuuluu.

Tuo oli messujen paras puheenvuoro. Neljä sanaa riitti. Kannatti ajelehtia messuilla neljä päivää kuullakseen nuo sanat. Sanat lausui Ossi Nyman vastatessaan kysymykseen miksi hän ei mene palkkatyöhön. Media on antanut Ossille hienon määreen, ideologinen työtön.

- Minä vain kirjoitan, sanoi Miki Liukkonen.

Noin, kirjallisuus on instituutio, josta itselliset astuvat ulos. 

Katja Kallio, sydämeni lämpeni myös sinulle. Puhuit varjonaisista, herkistä tytöistä jotka vietiin väkisin Seiliin. Eräs väkisinviety oli raapustanut penkin takamukseen: kuinka ihana käsiala hänellä onkaan.

Nyman, Liukkonen, Kallio ja muutama muu näkevät ihmisen, ajattelun, ohittavat instituution, messuamisen, elinkeinotoimiston, kiusaajan. Elinkeinotoimisto joutaa lakkautettavaksi yhdessä ministeriön, nation ja valtion kanssa.

Ehdin selata Liukkosen kirjaa sivun sieltä toisen täältä. ’Lue tätä kirjaa ajattelematta mitään’, kuulin Seppo Puttosen (Yle) opastavan. Minulle Liukkosen kirja on ajatusten lössimaa, sanoma uljas. Olennaista ei ole sanoiksi saatettu vaan tapa kirjoittaa - kunhan kirjoitan. Ajatukset kiertävät kehää, lopusta alkuun, asiaa on tuhottomasti, 1000 sivua ei riitä, vastailmiö nykyajalle, vellonnalle, uponnalle, kirjoittamalla irtaannut hälisevästä, pysähdyt, olet. Jotenkin näin kuvaili kirjoittamistaan Miki Liukkonen. Ja niinhän Ossikin sanoi: mitä se teille kuuluu. Eroon instansseista, kuolkoot, hävitkööt, kadotkoot. Kirjallisuus rakentaa itseyden ja omallisen maailman. Elinkeinotoimiston johtaja Jarmo Ukkonen epää työmarkkinatuen Ossilta. Mutta eikö Ossi ole aikamme sankarityöläinen, hänhän kirjoittaa kokonaisen kirjan, kuinka moni siihen pystyy, pystyykö elinkeinotoimiston johtaja, häneltä on pidätettävä palkka, tasapuolisuuden nimissä.

Työmarkkinatuki - eikö olekin erikoinen sana. Purkakaapa sana ja sen ideologia osiin, elementteihin. Mitä on työ? Mitä on markkina? Mitä on tuki? Mitä on työmarkkinatuki? Miksi Ossi Nyman ei ansaitse työmarkkinatukea? Sanan ja kielen evoluutio, ihmisen deluutio.

Messuilla ja kirjallisuudessa asiat nuljahtavat nurin. Yksi uskottelee olevansa edelläkulkija (avantgarde) mutta tuleekin taimpana. Parjatuin ja peratuin, valvotuin ja vahdituin löytyykin edestä, tiedustelee, tunnustelee.


Satunnaista luovuutta


Messuväsymyksen iskiessä istahtaa jo mihin tahansa. Huomasin istuvani Tiedetorilla. Session sisäänheittäjänä toimi peräti Suomen Akatemian palkollinen. Aiheena oli luovuus. - Ihanaa, tämäpä onkin mielenkiintoista. Mutta, mutta... Luovuuden malliksi nämä esitelmöijät keksivät Teemu Selänteen joukkueineen. Hetkeä aiemmin toisella ständillä kirjailija kertoi olevansa ikionnellinen siitä että hänen lapsensa oli jättänyt Selänne-kirjan lukemisen kesken. Noita Aalto-yliopiston luovuusammattilaisia kuunnellessa mieleen hiipii - taas kerran - Miki Liukkosen juttelu kirjoittamisestaan. Ajatus, kuvittelu, havainnointi laukkaa villisti, siis luovasti, assosioi sinne tänne, törmäilee, keksii hullunkurisia, lauseen sisällä hypätään äärestä toiseen. Se on luovuutta, sellaisena kuin minä sen ymmärrän ja arvostan. Liukkonen kertoi myös kuinka 12-vuotias poika innoissaan pyysi nimikirjoitusta, ymmärrän.

 - Herra’ jumala, tämä on siis tiedetori, näinkö luovaa on Suomen tiede. Aalto-yliopisto,  jolle valtio ja teollisuus suolsivat rahaa miljardikaupalla ja jonka piti ponnahtaa maailman huipulle. Se mitä nuo kaksi yrittävät sanoa on byrokraattista epäluovuutta, sammaloitumista, selännettä.

 

Palkitsemisrituaalit - kierrättävää palkitsemista
 

Kirjallisuus on siis instituutio, tyrkyttäjien verkosto. Keinojen suhteen joukko on kekseliäs.

Ruusupuska vasten olkaa, palkittava kirja toiseen käteen, eturintamus kohti kameraa, hymy on kukkea ja kestävä kuin kestävä kehitys. Ei, nyt ei ole kiirettä, ottakaa kuvia, ihan rauhassa. Voi tätä onnen hetkeä, kun raati valitsi meidät.

Raati - mikähän raati on kyseessä? Tiedättehän Kanava-lehden, propagandakoosteen jota kustantaa Otavamedia, joka puolestaan kourii Almaa ikäänkuin MeToo’ta ei olisi ikinä ollut. Lehteä päätoimittaa mustapartainen Pernaa, lehteä joka nälvii vanhan kansan naurettavuuksia, kuolevien kuntien katoavuutta, nostaa esiin älykköjä Keravalta ja Helsingistä, naurajia ja naurattajia, perustuslain uustulkitsijoita, pöystejä, siimeksiä, soininvaaroja, nyt tämä lehti, tämä kaiken kansan kanava, on nimennyt raadin. Raati koostuu kahdesta täysimittaisesta henkilöstä, he ovat Mari K. Niemi ja Unto Hämäläinen, suomalaisen tieteen ja suomalaisen median kaksi kansallista huippua.

Raati, siis he kaksi eli Mari K. Niemi ja Unto Hämäläinen, ovat valinneet Kanava-lehden palkintoehdokkaat. Valinta ei ole kaverilähtöinen eikä subjektiivinen vaan objektiivinen. Tosin en tiedä, mitä tuo sana tarkoittaa. (Objekti, eikö se tarkoita kohdetta, mielen tai mieleen pakottamista?)

Samat nimet, samat pakottajat, olkoot nikkanen, raevaara, hämäläinen, löytönen, hiidenmaa, carlson, heitä on parisenkymmentä, löytyvät jokaisen raadin, jokaisen palkinnon, jokaisen palkittavan takaa. Välillä he vaihtavat paikkaa, palkitsen sinut tänään, niin sinä palkitset minut huomenna, rahaahan se vain on. Joku vääräleuka, oliko Pirkko Saisio, kutsui jengiä kuplaksi.

Palkintoja riittää. Olisi liian työlästä luetella ne kaikki. Näin luettelo ehkä alkaisi: kustantajien palkinto, HS:n esikoispalkinto, Kanava-palkinto, valtion tiedonjulkistamispalkinto, valtion taidepalkinto, paras tiedekirja, paras tietokirja, vuoden tiedetoimittaja, journalistipalkinnot (niitä on useita), Finlandia-palkinto.... ei, ei, ei jaksa. 

Palkintoja odottava väki myötäilee, moittii vihapuhetta kilvan, ymmärtää maailman tilan, äänestää haavistoa ellei niinistöä, markkinoi itseään tvitterissä, haikailee uuskansallista romaania. Valtio ja muut palkitsijat hiovat, silaavat, ohjaavat, vaientavat, syrjäyttävät. Tässä asiassa Heikki Pursiainen on oikeassa, siksi hän saakin vihat päälleen.

Messujen parasta puheenvuoroa he eivät palkitse. Mitä se teille kuuluu. Varjonaisia ei kukaan muista. Katja puhuu peränurkassa, kuvaajat kaikonneet.

 

Aikalaisetsintää, uuskansallista realismia


Mikä olisi se suuri aikalaisromaani, uusi kansallinen eepos? Kuka kirjoittaisi täällä pohjan tähden yllä? Huvittava ei ole kysymys vaan ketkä sitä kysyy. Helsinkiläisen avant garde -älymystön ikiaikainen edelläkävijä, Image-lehti sekä ruotsalaispääoma Bonnierin wsoy-haaran Anna-Riikka Carlson. Image piti aiheesta neljä kokonaista istuntoa, kiikutti lavetille 12 kansallistasokasta. Johtava kansallinen kustannustoimittaja Carlson huhuili kansallisen romaanin perään ensin Parnasso-vuorelta ja sitten Tuntemattoman patsaaseen nojaten. Hu-huu.

Mihin Image on ajautunut, Kulosaaren pajukkoon. Nyt helsinkiläisleijailijat etsivät siis jo kansalliskirjailijaa. Neljän tunnin aikana he jo välillä luulivat hänet löytäneensä. Etsijöinä olivat: Juha Itkonen, Kjell Westö, Johanna Sinisalo, Elina Lappalainen, Leena Lehtolainen, Jaakko Hämeen-Anttila, Salla Simukka, Matti Rönkä, Tuomas Kyrö, Anna-Leena Härkönen (ketkä kaksi puuttuu).  

Minä, maalainen, en ole jaksanut lukea maalaisrealismia, pohjantähti jäi kesken, turuseen en ole koskenut, mielenpahoittajan jaksoin katsoa kerran, Tuntemattoman jouduin katsomaan armeijassa pakotettuna (vai lienenkö nukahtanut). Enempää ei kiinnosta kaupunkirealismi, westötä ette saa minua lukemaan. Mutta miksi nämä, Helsingin, Kulosaaren ja Hakaniemen kaupunkiälyköt, westöt ja itkoset yhä jauhavat maalaisrealismia, lähinnä ivaavassa mielessä. Lopulta välähtää Westöllä: entä jos hän itse onkin se maalaisrealisti. Innostuu jo Itkonenkin: maalaisrealismille on uusi tilaus. Kas, he kehittyvät. Mutta kuka on tämän päivän fantastisin realisti? Jos minulta kysytte, niin Miki Liukkonen. Juurevaa realismia joka liihaa korkealla, korkealla, korkealla. Näin kuvailee Liukkonen itse: veden pinnan alla uima-altaassa ja samaan aikaan kvanttifysiikassa, universumissa. Siinä on matalan ja korkean jännite. Kirjoitan niin että kirjojani myydään myös Kärkkäisellä. - Mihin tässä kansallista tarvitaan? Eihän ole kansaakaan, eikä isänmaata. Suomi100, voi pöhköyttä.

Nelituntisen harhailun lopulla yksi imagisti hoksasi: ehkä kysymys onkin väärä, nuoret ei tunnista koko kysymystä (siis kansalliseeposta, aikalaisromaania). Vai olisiko etsimänne kirjailija jaloissanne, tuossa jakkaralla, ette vain tunnista ettekä tunnusta häntä.

Uusglobaalia lienee se, että ruotsalaispääoma Bonnier etsii suomalaiskansallista uuseeposta. Kuten sanottu, WSOYn Anna-Riikka Carlson ei kansallisromaanin ja -kirjailijan etsinnässä tyytynyt yhteen sessioon, tuskin kahteenkaan. Opportunistin tavoin hän lopulta myöntyi: ehkä sitä ei sitten kaivatakaan. Tuntematonta hän kyllä kiitteli, täytyyhän Bonnierin myyntityhjiönsä jollain täyttää, pannaan puolikansalliset kirjoittamaan uuselämyksiä Suomen sotahistoriasta.

Kansalliskirjailijan etsintätautia on Suomessa esiintynyt ennenkin. Pari vuosikymmentä sitten Helsingin Sanomien Pekka Tarkka julisti kuin keisari Augustus konsanaan: lapsi on löydetty, kansalliskirjailija Satu Hassi.

 

Pieniä havaintoja (hyppää yli)

Helsingin avantgardet, Voima ja Image. Voima-lehteen en koske niin kauan kuin Suvi Auvinen on päätoimittaja. Auvinen käski muuttaa Suomen erämaaksi jonne uteliaat lennätetään helikopterilla.

Suvin viereen oli istutettu ”tulevaisuuden poliitikko” - näin Helsingin kirjamessut hänet määritteli. Suomen tyhjentämisessä hän oli samaa mieltä Suvin kanssa mutta voi, kuinka peitellysti hän osaa sanansa asettaa, edes Kallion taidelukiolaiset eivät huomaa sanojen taakse kätkeytyvää vihapuhetta. Jutan ja Nasiman avustajuus opettaa helsinkiläisnatiivia. Messulehden mukaan tulevaisuuden poliitikon nimi on Elisa Gebhard.

Me muut olemme menneisyyden poliittisia yrittäjiä, hiiltyviä startuppeja.

Sana kirjamessu on hyvä. Pappi messuaa, myy anetta ja tarjoaa armoa. Messukävijä osti keskimäärin 6 kirjaa - paljonkohan laskin keskiarvoa kun en ostanut yhtään. Ämyrit huutaa, mitään et kuule. Kun tarpeeksi kuulet, kaikki muuttuu messumössöksi.

Miten tähän ”kulttuuriin” suhtautuisi? Kuulunko tänne lainkaan? Haluanko kuulua? Olen sivullinen. Koko messu on kauas karanneiden firmojen temmellystä yläpilvessä. Mediayhtiöiden, kustantamoiden, mitä liekään kehityskäyrä on yhtä aikaa kiemurainen ja lineaarinen. Pitkään luulin Intoakin pieneksi kapinoijaksi mutta nyt sekin alkaa pelottaa. Ilmaston muutos on niin hirveä. Alistamisen kumu kajaa Helsingistä, seurakunnissa hiljaa.

 

Unohda perkele, sano some

Lutherin uskonpuhdistus oli some-myrsky, sanoo Teemu Keskisarja aamuteeveessä 30.10.2017. Ilman kirjanpainantaa usko ei olisi puhdistunut eikä perkelettä ajettu kirkosta.

Tänä päivänä kirjamessujen ständi toisensa jälkeen, professori toisensa jälkeen, yliopisto toisensa jälkeen, rehtori toisensa jälkeen herjaa somea. Enää ei kuulukaan sanoa perkele vaan some. Someen tiivistyy pahuus, tyhmyys, typeryys ja viha. Tuskin oli messuilla ständia jossa somen pahuutta ei olisi manattu.

Miksi some on paha? Mitä sanat sosiaalinen ja media tarkoittavat? Sosiaalinen - ihmisille yhteinen, vuorovaikutteinen. Media - välittämistä, toiselle antamista. Eikö tämä ole kaksinkertainen hyvyys? Mitä te siis herjaatte? Vuosikaudet tiedeväki jauhoi Habermasin kommunikatiivista demokratiaa. Kun se lopulta mahdollistui, te tuomitsette sen helvetin alimpaan kerrokseen. Menkää sinne itse.

Te herjaatte kulttuurin renessanssia, ylösnousemusta ja uudestisyntymää. Te olette Jeesuksen ristiinnaulitsijoita. Te pelkäätte, te haluatte säilyttää omat asemanne, vertaisarviointinne, portinvartijuutenne, tiedekulmanne.

Kirjamessuilla oli yksi, ehkä kaksi, jotka uskalsi nähdä toisin. Lopettakaa somen ja digin demonisointi, sanoi Reetta Räty. Pisteet Reetalle tällä kohtaa.

 

Mielen hallinta, propaganda, retoriikka

Miten jyrkästi näkökulma voikaan heilahtaa. Juuri kuuntelin esikoisia, millaista mielen etsintää heistä kukin omalla tavallaan harrasti. Ja nyt, parin minuutin kävelymatkan päässä, aiheena on mielen hallinta. Hallinta, huomatkaa tämä sana. Mieliämme hallitaan. Kuka hallitsee, miten, miksi, mihin pyrkien. Tämä kirja (Joonas Pörsti: Propagandan lumo), jota Tieteiden talollakin kehuttiin, täytyy etsiä käsiin. Propaganda, mielen hallinta, miten se eroaa retoriikasta. Retoriikan voi mieltää (tai käyttää) kahdella tavalla, joko niin että retoroimalla te huijaatte minua tai niin että minä hoksaan retorointinne, siis puijauksenne.

Yhä enemmän kaipaan vuoden takaista skeptisismi-buumia. Epäilemisen taito - kiitos siitä kirjasta Malinille. Yliopistonaiset kokosivat tuhdin paketin (Skeptisismi) epäilevän ajattelun historiaa antiikista nykypäivään. Mihin juonne katosi, myös täältä messuilta. Messut vajoaa, täällä tungetaan ja juksataan.

Helsingin kirjamessut, tehkää se mitä tapahtui Göteborgissa. Ohjelmajohtaja vaihtoon. Voiko mainostoimiston miehiltä odottaa muuta kuin bisnesaamiaista, hinta 38 euroa.  

 

Loan heitto ja mielipideterrori ei jäänytkään teatteriin

Muinoin oululaisteatterissa heitettiin katsojien päälle kirjaimellisesti paskaa. Kirjamessuilla sama tehdään henkisemmin. He kertovat mitä mieltä meidän tulee olla. Tyhmä, irrationaali kansa äänestää brexitiä tai Trumpia. Kuinka ihmiset voivat olla niin tyhmiä, uskoa epätotuuksiin, äänestää väärin. Näin kummasteli Kallion taidelukiolaislle ja messuyleisölle Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen jäsen, Politiikasta.fi -päätoimittaja ja portinvartija Johanna Vuorelma. Millä oikeudella hän haukkui kansaa, kuulijoita, meitä, minua tyhmäksi. Se oli loukkaavaa puhetta.

Tällä en tarkoita että olisin trumpilainen, brexitiläinen, tai yhtään mitään. Mutta olen sattunut kuulemaan myös dosentti Markku Ruotsilaa. Hän näkee Trumpin nousun ymmärrettävänä ja historiallisesti odotettavissa olleena. Vuosien ja vuosikymmenten ajan vaiennettuina olleiden väestöryhmien ääni pilkahti, edes kerran. Eikö erilaisille selityksille ole hyvä olla avoin? Kenen näkemys, kenen hypoteesi on toistaan parempi? Tuomitsen sen, että yleisölle julistetaan ainoa oikea näkemys kuten teki Johanna Vuorelma, kuvitteli varmaan kuulijoitaan niin vähä-älyisiksi tai väärä-älyisiksi että heille voi puhua mitä tahansa. Sellaistako on avoin tiede, Helsingin yliopiston ja UPIn Eurooppa-tutkimus?

Messujen päälavalta, Helsingin Sanomien kutsumana kuulin Sixten Korkmanin sanovan jotenkin näin: trumpit, brexitit ja muu ovat suuri onnettomuus ihmiskunnalle. Eikö tällainen puhe ole mielipideterroria, loanheittoa ihmisten kasvoille? Kuulijoita oli tuhansia. Vastaako tällainen puhe, yksioikoinen julistaminen kirjamessujen henkeä ja tarkoitusta? Miksi Helsingin Sanomilla, monopolistisella mediayhtiöllä on erityisoikeus käyttää messujen päälavaa neljä tuntia joka päivä? Herännäiskokousko nämä kirjamessut ovat? Evan, Etlan ja vaikka minkä jättipalkkainen, eläkeläisenä professoriksi ylennetty ja uuspalkattu Sixten Korkman julistaa mitä mieltä meidän pitää mistäkin asiasta olla.

Vuorelman ja Korkmanin kaikkitietävyys on modernia paavoruotsalaisuutta. Messuesiintyjältä ja tieteilijältä on lupa odottaa avointa kunnioitusta erilaisia näkökulmia, erilaisia näkemisen tapoja, selityksiä, tieteellisiä hypoteeseja kohtaan.

 

Messuilta populismitutkijoiden baaritiskille

Löysimmekö Helsingin kirjamessuilta unohdetun kansan, ruokajonot, hiljaiset ja syrjäytetyt, masentuneet, opposition, impivaaran, maaseudun, muussakin kuin ylenkatseen mielessä? Ehkä jossain kulmanurkassa unohdetut varjot vilahtivat.

Kirjamessuilta kävelin populismitutkijoiden baaritiskille: Palonen, Saresma, Vuorelma, Herkman, Pernaa, Parkkinen, vihapuheen tutkijat, Jokisipilä, Akatemia rahoineen ja valtoineen. Siellä vasta väheksyntä kukkii. Väärinäänestäjät, afektien valtaan joutuneet, tunnevammaiset - voi sitä pilkkasanojen vyörytystä. Me tutkijat, me paloset, me olemme laclaulaisia, tunneafektien tuntijoita.  

 

Mistä kirjallisuus ponnistaa

Ihmisen itsellisyys, tuntevuus, herkkyys - sieltä ponnistaa kirjallisuus. Mila Teräksen romaani Helene Schjerfbeckistä (Jäljet), kuinka kauniilta se kuulostikaan. Katja Kallion varjonaiset jo mainitsin. Riiko Sakkisen Rajat kiinni ja näyttely Mäntässä. On järkyttävää kuinka erillään valtapoliitikkojen, risikkojen, halla-ahojen, orpojen, sipilöiden maailmankuva ja toimet ovat taiteilijoiden tavasta nähdä maailma.

Itsellinen kirjallisuus näyttää tien. Tien elämälle Euroopassa, maailmalla, Suomessa.