Kullervon kujilla keskisuomessa

Nurinkurin * Miksi ateena ahdistaa * Keskisuomalaista pitsinnypläystä * Ei tapaamisoikeutta historian kanssa * Politiikka on unohtamista ja nimeämistä * Merirosvot * Kuivuu pystyyn * Vaikenemista ja reunamerkintöjä * 1700-luvun blogisti * Georges ja Kristiina *Taide kysyy * Voi upeiden kirjojen kirjoa! * Vapaita paikkoja ei ole, luotakoon siis * Kansanedustajan idea * Poetiikka kadonnut * Hienovaraista sensuuria *Sosiaalinen ilmasto *Vapauden saareke * Taistelu sieluista, isien tytöt * Ihanat näyttely * Poliittisen järjestelmän onttoutuminen * Heidi Hautala keksi * Järjestelmä sulkeutui * Visionäärit * Vuoden kierto


Nurinkurin

Kuten tiedetään, kesäloma on pidettävä. Velvoitteen keksi aikoinaan ay-liike. Kiitos liikkeelle, sain pariksi viikoksi tilaisuuden kokeilla arkirealismia Keski-Suomen takamaisemissa. Inhan tanhuvilla, kullervon kujilla. Matkalla sinne ohitin Jyväskylän. Se onkin ainoa kohta matkalla, jossa ajan ylinopeutta. On vaistomainen pakko päästä nopeasti kaupungin ohi. Kesän avajaisetkin olivat juuri alkamassa.

Ajattelen täällä asuvia arkirealistisia ihmisiä. Päivät he istuvat Siwan kassalla tai pyörittävät betonimyllyä. Illat pissittävät koiraa. Henkisenä antinaan vilkaisevat Keskisuomalaista, ateenan äänenkannattajaa. Mihin aikaan se TV-sarja alkoikaan.

Arkirealismi ei ole sama asia kuin sosialistinen realismi, ihmisen ylevöittäminen. Tosin jos asiaa katsoo ankeuden kokemisen kannalta, niin kyseessä on yksi ja sama. Suomessa ankeutta kutsutaan hyvinvoinniksi.

Minä kuulun ihmisiin, jotka näkevät ja kokevat asiat väärinpäin. Työpaikallani, valtion virastossa eduskunnan kupeessa, johtajamme kannustavat meitä suorittamaan. Mikään ei ole sen masentavampaa, luulevat ostavansa sieluja rahalla.

Näin kävi nytkin. Keskisuomen ja Savon ankeissa oloissa koin henkisen ylevöitymisen. Aidosti. Hyvinvoinnin kriteerien mukaan, joita Stakes ja sosiaaliministeriö markkinoivat, sen ei pitänyt olla mahdollista. Ylevöitymisen toi liki - tätä teidän ei tarvitse uskoa - maakunnan ainoa lehti Keskisuomalainen. Yhdessäkään kesätapahtumassa en käy. Avajaisiin, lehtiyhtiön järjestämälle Päijänne-risteilylle tai konsertteihin minua ei kutsuta. Pihtiputaan Sokokselta ostan saksalaista sikaa ja kabanossia. Siinä on punalappu, makkara pitäisi syödä viimeistään huomenna.

Ainoa säikeeni älyn maailmaan ja kulttuuriin on Keskisuomalainen. Susanne Gottbergin maalaukset ovat aina lämmittäneet mieltäni, niissä maailmaa katsotaan ikkunan läpi ja maailmassa on päällekkäisiä kerroksia. Kun tutkailin maailmaa Keskisuomalaisen ikkunan läpi, minulla oli tunne kuin katselisin Gottbergin maalauksia, oivaltaisin kerrosten ja ideoiden loputtoman rikkauden.

Miksi ateena ahdistaa

Jyväskylä on kautta aikojen mainostanut itseään Suomen ateenana. Opettajakoulutuksen kehto, yliopisto, agorat ja ties mitä. Siellähän se tutkii ja opettaa Päivi Törmäkin, yksi parhaimmista luennoista Tieteen päivillä, fysiikan perusteista.

Miten elää, mitä kokea? Keskisuomalainen opettaa pääkirjoituksessaan 11.6.2007: Suomi ei pärjää pelkillä teoreetikoilla ja akateemisuuden pänttäämisillä. Pänttääjät sijoittuvat työmarkkinoille heikosti. Viihtymättömyys ja pahoinvointi kasvavat. Lehti uskoo tuntevansa ihmisen tarpeet ia idean, näin lehti neuvoo: pänttäämisen sijasta sisäistäkää ammatillinen koulutus, luokaa uraa ja palkkaa, ansaitkaa enemmän, täyttäkää työmarkkinoiden tarpeet, henkikää todellisia tarpeita, raikastakaa ilmapiiriä, suorittakaa.

Ateenan platonistit, te levitätte kuvaa ja kannatte huolta akateemisesta pahoinvoinnista. Tottahan toki pahoinvointia on, mutta vielä enemmän sitä on työelämässä yleensä. Se pahoinvointi ei ratkea sillä, että täytämme työmarkkinoiden tarpeet. Työelämän sairauksia on tutkittava, mietittävä. Työn, työsuhteen, työmarkkinoiden, suorittamisen käsitteet - onko niissä nykyisin mitään mieltä? Suoritusyhteiskunta oli 1930-luvulla Natsisaksan keskeinen yhteiskuntaideologia. Suorittajiksi te meidät nytkin kapeuttaisitte. Historia kiertää kehää.

Uusien näkökulmien keksimiseksi tarvitaan akateemista pohdintaa. Tilaa vapaalle ajattelulle, tietämyksen liikkeelle. Ihmisen sitominen arkirealistisiin toimintoihin, työmarkkinoihin, sosialistiseen realismiin on ajattelun ja kuvittelun ahtauttamista. Länsimainen yhteiskunta ahtauttaa meitä: luokaa uraa ja palkkaa, täyttäkää työmarkkinoiden tarpeet, suorittakaa.

Minä uskon Bartlebytä, joka sanoi: mieluummin en. Minä saan elämykseni siitä, kun näen miten tämä tai tuo taiteilija hahmottaa maailmaa, kun luen mitä fyysikot siellä CERNissä tai täällä Jyväskylässä sanovat aineen olemuksesta. Työmarkkinaviisaat, sailakset ja pekkariset, tuomitsevat minut. Voi Suomeni maa.

Kuka kirjoitti maailmansodan jälkeen romaanin inhosta? Politiikan tutkimuksen huippuyksikössä - Keskisuomalaisen mukaan se sijaitsee Jyväskylässä - kirjailijan nimi muistettaisiin, soittaisinko.


Keskisuomalaista pitsinnypläystä

Ideoiden määrää, joka parissa viikossa kertyi Keskisuomalaisesta, ei uskoisi kukaan. Niillä pärjään hyvinvointisuomen työmarkkinoilla koko talvikauden. Toki on varottava ettei ideoiden innostamana ala suorittaa liikaa.

Ideoista on pakko kertoa. Mistä aloittaisin?

Lehti kertoi Pitsinnyplääjän ohjaajasta Claude Gorettasta (KS 15.6.2007, linkki toisaalle). Näin Claude sanoo: elokuva antaa mahdollisuuden niille ihmisille, joilla ei ole tapaamisoikeutta historian kanssa, todellisille maan hiljaisille. Hiljaisista kertoi Pitsinnyplääjä-elokuvakin minimalistisin ja elliptisin otoksin (hieno ilmaus jota en ymmärrä). Goretta arvostaa Georges Simenonin kykyä kartoittaa arkipäivän pieniä draamoja ja ihmiskohtaloita, tarinoita tavallisista ihmisistä. Draaman pitää olla tiivis ja emotionaalisesti kantava.

Ilmankos minäkin nautin kuullessani Kinnulan arkirealistisia tarinoita aamusta iltaan. - Oli sekin hommaa, totesi entinen uittaja kertoessaan miten tukkilautta sidottiin rantapetäjään lauttaa niemen ympäri kierrätettäessä. Jäin kyllä ihmettelemään mihin ne tukkilautat Kivijärvellä päätyivät. Ei silloin vielä ollut Ruukki Groupia.

Mutta tuo Goretta - hänhän oli työmarkkinapetturi! Opiskeli alun perin lakitiedettä, mutta ei Keskisuomalaisen ohjeen mukaisesti lähtenytkään urasuorittajaksi vaan alkoi tehdä elokuvia. Minä uskon ja seuraan mieluummin Gorettaa kuin laatikaisia, heinäluomia tai sailaksia.


Ei tapaamisoikeutta historian kanssa

Goretta siis puhui ihmisistä joilla ei ole tapaamisoikeutta historian kanssa. Kuinka tyylikkäästi maailman tilan voikaan ilmaista.

Historiasta ulos ajetut - kuinka läheltä teitä löytyykään. Voittajien historia vaikenee teistä, ivaa ja pilkkaa. Suurensin vanhoja valokuvia savolaisista pienviljelijöistä. Projektini on palauttaa ja elvyttää pienviljelijöiden elinympäristö (terveisiä Metsätorpanmaa ry:lle). Siitä on syntyvä taideteos, elokuva sekä ehdotelma ihmiskunnan tulevaisuudeksi ajalle jolloin metropolit ovat hukkuneet veteen, savuun ja ahneuteen kuten muinainen Aleksandria.

Helsingin ja Jyväskylän imperialistit, jotka ottavat väkisin maat ja mannut metropoliensa levittämiseksi (Keskisuomalainen puolustaa Sipoon valloitusta, pääkirjoitus 27.6.2007) toimivat pohjimmiltaan samoin kuin Euroopan valtiot ensimmäisen maailmansodan alla. Valloittivat maailmaa, tuhosivat kansoja ja elämänmuotoja, hankkivat kilpaa siirtomaita, levittivät elintilaansa, valtaansa ja maailmankuvaansa. Se kilpa päättyi sotaan, miljoonien kuolemaan. Tämän päivän metropolien ja yritysten ylimieli, maailman valloitus, sotaan sekin on päättyvä.

Maan hiljaiset te nimeätte työmarkkinakelvottomiksi, joutilaiksi, tuottamattomiksi, ylijäämäksi, kustannuseräksi, kuluttajiksi, poisleikattaviksi, ties miksi.


Politiikka on unohtamista ja nimeämistä

Kuka määrittelee menneisyyden sankarit ja konnat, kysyi Keskisuomalaisen otsikko KS 9.6.2007. Jyväskylä-symposium romuttaa kuvan historiasta neutraalina tieteenä. Menneisyyden tulkinnoilla tehdään politiikkaa.

- Olette oikeassa. Mutta asialla ovatkin Keskisuomalaisen parjaamat teoreetikot ja akateemiset pänttääjät, ei arto-ojalat ja muut elinkeinoelämä johtajat, joiden mielikuvitus riittää kysymään työmarkkinoiden toimivuutta (KS 12.7.2007). Symposiumin järjestivät Jyväskylän yliopiston politiikan tutkijat, kuulemma huippuyksikkö. Idea oli esitellä sitä, miten historian tulkinnoilla, muistamisella ja unohtamisella tehdään politiikkaa.

Politiikkaa tehdään myös nimeämisellä. Toden totta - Jyväskylässä on politiikan tutkimuksen huippuyksikkö. Mieleen ei tule yhtään yksikön tuottamaa huippuideaa, harmi. Ellei sitten tämä symposium. Sartrelaisuutta ne joskus hokivat, ei siitä otetta saanut, se taisi oikeasti mennä akateemisuudeksi, puhettahan Palosella riittää.

Huippujen nimeäjä, Suomen Akatemia, on tieteen pääpoliitikko. Se tietää ja määrittelee tieteellisen laadun, se nimeää huiput, se alentaa, painaa unohduksiin epäkelvon, poistaa historiasta, hylkää väärät hakemukset, se luo tulkinnat, huolehtii politiikan oikeellisuudesta, totuuskuvasta, todenkaltaisuudesta ja itse todellisuudesta. Ajatelkaa, valtion virasto määrittelee tietämisen sankarit ja konnat. Tieteen vapaus on turvattu, sanoo yhteiskuntasopimus. Tällaiset sopimukset ovat roskaa, jo tieteen itsensä sisällä, saatikka kun mediamaailma julistaa ihmisen tarpeet ja elinkeinoelämä päättää millaisia yliopistoja maassa saa olla.


Merirosvot

Yliopistolaitos menee nyt kokonaan uusiksi, julistaa Keskisuomalaisen otsikko 9.6.2007 yli sivun. Nykyisenkaltaiset yliopistot häviävät kilpailun suuryritysten kumppanuudesta. Totuuden lausujana on Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri Matti Lehti. Kuulemma Tietoenator-johtaja - ilmankos hän tietää.

Suuryritykset katsovat omistavansa maan, yliopistot, tiedon ja ihmiset. Laskettiinhan kuolleita sieluja Venäjällä jo muinoin. Eikö kuuluisi kysyä, millä oikeudella? Eikö yliopisto kuulu meille ihmisille? Emme tarvitse suuryrityksiä elämämme välikäsiksi, kumppaneiksi. Lehdon ja Sailaksen toiminta on omavaltaisuutta. Näin diktatuurit ja merirosvot ovat aina toimineet. Ja meidän pitäisi äänestää vaaleissa, antaa oikeutus diktatuurille.


Kuivuu pystyyn

Nuorena kuvittelin, että elämä olisi tuntemusten ja tietämysten seikkailu, löytöretki maailman ja universumin ihmeellisyyksiin. Ei pelkkää löytämistä, vaan myös oivaltamista, keksimistä, luomista, omaa antia.

Tulin maininneeksi Siwan kassalla istujat, betonimyllyn pyörittäjät, koiran pissittäjät. Millaista tiedon ja tunteen iloa nykyinen maa tarjoaa kansalle, jonka elämäntehtävä on henkiä työmarkkinoiden tarpeita? Suoltaahan televisiokin sarjoja siitä, kuinka sivistys rantautettiin tähän maahan. - ohoh, käytinkö hassua sanaa? Ei ole enää 'maata'. Mitä lie - abstraktia tilaa, tiliavaruutta, merkitystä vailla?

Sivistys, yhteiskunnan älyllinen arkkitehtuuri, voi teitä. Suuryritykset nielevät yliopistot kuin käärme rotan. Puolueet ovat hauskaa pitävien hyvinvoijien etujärjestöjä, vatvaavat samoja sanoja ja käsitteitä. Julkishallinto pakotetaan suorituskoneeksi, toiminnan sisältö kapeutuu ja kuivettuu, enää on jäljellä tuloslaskelma, tilien täsmäys. Kiiltomadossa Petri Rautiainen sanoo totuuden: suomalaiset filosofit pitäytyvät filosofien kommentointiin ja kirjailijat oman taide- ja kirjailijakäsityksensä pariin. Länsimainen yhteiskunta kuivuu pystyyn.

Keskisuomalaisesta löysin STT:n jutun otsikolla Uuden ideointi ulkoistettiin (7.7.2007). Peter Ekholm on tutkinut ja huomannut, että päättäjillä ei ole enää aikaa kokonaisuuksien hahmottamiseen (onhan heillä avustajat, ihmettelin, heitä näkee runsain joukoin eduskunnan ruokalassa). Siksi tarvitaan ajatuspajoja, think tankeja. Puolueet eivät uskalla tehdä aidosti rohkeita keskusteluavauksia. Ajatuspajat voivat toimia nopeammin ja kantaaottavammin kuin akateeminen tutkimus. Suomalainen keskustelukulttuuri ei ole sallinut eriäviä mielipiteitä. Ennakkoluulottomuus on ulkoistettava.

- Niinpä. Muistaako joku kansalaisosallistumisen politiikkaohjelman? Valtion rahaa törsättiin vuosikausia, pidettiin seminaareja ja syötiin lounaita, jotta ihmiset pysyisivät puolueiden ohjailtavissa. Ekholmin tutkimus kertoo tuloksen. Olihan valtiolla luovuusprojektikin. Tosin valtion omalta henkilöstöltä luovuus on kielletty. Virkamies on ulkoa annetun tehtävän suorittaja, joka pidetään ruodussa suorituslisällä (tähän luottaa valtion työmarkkinalaitos, valtiovarainministeriö, tilinhoitaja).

Ollaksemme tarkempia, valtion henkilöstöä ei ole olemassa. Näin päättelen pääministerin kävelytyylistä eduskunnan käytävällä. Ministerit omaavat kaiken ajattelukapasiteetin, kyvyn luodata tulevaisuutta, he ovat poliittisia päättäjiä, heillä on tieto ja vastuu sekä ryhti.


Vaikenemista ja reunamerkintöjä

Keskisuomalaisesta löysin lomani sävähdyttävimmän jutun. Hannu Waarala kertoo espanjalaisen Enrique Vila-Matasin kirjasta Bartleby ja kumppanit (7.7.2007). Kirja koostuu sivistyneistä reunamerkinnöistä, joita toimistotyöntekijä tekee Bartlebyn innoittamana. - Mistäpä tietää, vaikka eduskunnan osastosihteeritkin ovat ryhtyneet tekemään reunamerkintöjä? Vanhasen valtiosihteeri, jyväskyläläislähtöinen, ei vain sitä havaitse.

Bartleby vastasi työpaikallaan kaikkiin pyyntöihin: mieluummin en. Moderni kirjallisuus on ilmentänyt itseään vaikenemisen ja negaation kautta, sanoo Vila-Matas. Miksi kirjailijat vaikenevat? Vila-Matasin teos on länsimaisen modernin romaanin kaanonin tarkastelua ja kommentaaria, hiljaisuuden ja vaikenemisen taiteen kartoitusta. Sosialistisen realismin ja länsimaisen modernismin konflikti ei ratkaissut vaikenemista.

Lueskelin ohessa Leena Kirstinän uutta kirjaa Kansallisia kertomuksia - suomalaisuus 1990-luvun proosassa. Voi kuinka Suomen porvaristo onkaan ylistänyt suomalaista modernismia. Olikohan niin, että kirjallisuuden ja taiteen modernismi jos mikä palveli yhteiskunnallista vaientamista. Taidettahan ei arkirealismi kiinnosta, olemme muodon mestareita ja informalisteja, me asumme kielessä. Kirstinä jatkaa yhä modernismin ja modernisaation ylistystä, kansallista kertomusta.


1700-luvun blogisti

Keskisuomalaisen sivulta löytyi esittely Joseph Joubertin kirjasta Mitä ajattelen. Oli sijoitettu Bartleby-jutun viereen. Hyvä isä, miten hyviä juttuja vieri vieressä. - Sanomayhtiön hengen tuotteet eivät moiseen yllä, ei sittenkään vaikka kulttuurin perilliseksi ja suunnanmäärittäjäksi itsensä kuvittelevan kyynikon hengen anti koko vuodelta laskettaisiin yhteen.

Joubert oli viiden vuosikymmenen ajan kirjannut päiväkirjamaisia mietteitään vihkoihinsa. Siinäpä mallia blogisteille. Joubert havitteli kaikkien alojen viisaaksi. Hän ei siis hakeutunut ammattioppiin, ei työmarkkinoiden käytettäväksi, ei edes henkinyt työmarkkinoilta tulevaa raikkautta vaikka Keskisuomalainen pääkirjoituksessaan kehottaa niin tekemään.


Georges ja Kristiina

Mikä yllätys - Viitasaaren Musiikin ajassa oli käynyt älyveijari, säveltäjä Georges Aperghis, suoraan Pariisista ja Kreikasta (KS 7.7.2007). Ja vain muutaman metsikön takana minä poloinen yritin saada saunan uunia syttymään.

Aperghis kertoo ilmentävänsä elämän ikuista kaaosta töissään. Käyttää teoksissaan liikettä, runoutta, ihmisääntä, kehoa. Ottaa usein aineksensa arkielämästä jota hän tarkastelee satiirin ja absurdin huumorin kautta. Musiikkia, sanoja, teatteria. Ooppera ei välttämättä ole kuollut. Se kuten muukaan taide ei vain synny kopioimalla muita.

Reunamerkinnäksi jäi, vai jäikö, kuningatar Kristiinakin 1600-luvulla. Muodonmuutosten kuningatar, sanoo Keskisuomalaisen otsikko 28.6.2007 kertoen Peter Englundin kirjasta. Kristiinan hallitsija-aikana tieteet ja taiteet kukoistivat Ruotsissa. Kristiinan persoonaan vaikutti ikuinen tiedonhalu. Hän oli aikansa oppineimpia naisia. - Akateeminen pänttääjä, sanoisi Laatikaisen lehti?

Mutta Kristiina ei kyennyt hillitsemään aateliston vallan kasvua. - Siinäpä se, vastaavuus omaan aikaamme. Uusaatelisto, elinkeinoelämän, valtion ja liittojen johtajat ovat omavaltaisia, alistavat yliopistot, jauhavat sivistyksen. Enemmän taitaa silti Kristiinan persoona kiehtoa meitä kuin aateliston kukkoilu 1600-luvulla. Toistuukohan historian kehä tässäkin: tieteen ja taiteen luojia muistellaan myöhemmin, ei talouskasvun puuhastelijoita, metson tai metsärealin johtajia.

Keskisuomalainen, osakeyhtiö kun on, kutsuu Päijänteen aalloille uusaateliston. Siellä syntyvät pääkirjoitusten ideat akateemisesta pahoinvoinnista. Kesän väki oli järjestänyt seminaarin, jossa Kinnula-lähtöinen innovaatioministeri yhtiöjohtajien piirittämänä pohti luovuutta, klusterin seisottamista ja Puulaaksoa. Maan eliitti jauhaa tyhjää.


Taide kysyy

Taide tyytyy kysymään. Paras elokuvan muoto on se, joka esittää katsojalle kysymyksiä, sanoo elokuvaohjaaja Abbas Kiarostami Keskisuomalaisessa 17.6.2007 (linkki toisaalle). Elokuvan kieli murtaa kulttuuriset raja-aidat. Kiarostamin elokuvista välittyy ihmissuvun alkuperäinen yhteisyyden kokemus, eräänlaisena eetillisenä tarkkailupisteenä. Kiarostamin elokuvissa katsojan aktiviteetilla on ratkaiseva merkitys: inhimillisen ymmärryksen kasvu. - Kenties myös uusaateliston Päijänne-risteilyä rannalta seuraavat katsojat kokivat ymmärryksensä kasvavan.

Voisiko Suomen julkishallinnon mentaliteettia rikastuttaa Kiarostamin metodilla ja taiteella? Ryhtyä soveltamaan kyselevää, kansalaisia aidosti aktivoivaa hallintokulttuuria? Loman alla paljastin tyhmyyteni esimiehelleni (menettäen kaikki suorituspisteet ja palkankorotuksen seuraavalle vuodelle) ehdottamalla että tehdään keskustelupaperi, aiheena valtion tuki terveyden edistämiseen. Mehän emme tee keskustelupapereita. Emme halua kiusaksemme kyseleviä toimittajia. Me keksimme keinon kiertää julkisuuslakia. Me viestimme tehokkaasti, yhteen suuntaan. Kansalaisten on turha kysellä. Ei palautetta nettisivuille. Hallinnon raportit tietävät täsmälleen asioiden oikean tilan ja totuuden. Samalla varmuudella kuin Akatemia tunnistaa tieteellisen laadun.

Mainitsemassani Kirstinän kirjassa oli jotain sykähdyttävää. Ohimennen siinä vilahti, kuinka kirjailija Tavaststjerna inhosi virkamiehistöä joskus 1800-luvun lopulla. Toki kehitystä on tapahtunut: johtavan virkamiehistön palkkataso on huimasti korkeammalla. Heidän kuuluu arvioida alaisten suorituksia, heillä on esimiesvastuu.

Voi upeiden kirjojen kirjoa!

Kirjallisuusko vaikenee? Keskisuomalainen esitteli 26.6.2007 Aleksandr Radistsevin 1700-luvulla kirjoittaman teoksen Matka Pietarista Moskovaan. Teoksessa tuomittiin maaorjuus ja itsevaltius. Vastaavat ristiriidat nakertavat modernin valtion sisäistä uskottavuutta, Hannu Waarala toteaa. Teos on postivaunuilla tehty panoraama läpi venäläisen maiseman, ihmisen ja yhteiskunnan, kurjuuden kartoitus, dokumentti sielun arvoituksista, vallankäytöstä ja alamaisuudesta. Kirjan tyyli on maanläheistä, konkreettista ja kuvauksellista eikä koskaan aatteellisen abstraktia, sanoo Waarala. Sain kirjan käsiini. – Toden totta, hienosti kirjoitettu, lämminhenkistä kärsiviä kohtaan, armotonta vallanpitäjiä kohtaan.

Kuka olikaan tekijä? Valtion virkamies, Pietarin tullin päällikkö, aatelismies, lakimies. Palkkio tekijälle oli kuolemantuomio, sittemmin karkotus Siperiaan. - Taivahan taivas, nykyiset tulosjohtajat, suoritusten kyttääjät, pöydän takana istujat, papereiden imeskelijät, pankaapa papereihinne joskus vastaavaa tekstiä kuin tullipäällikkö Aleksandr. Olisitte palkkanne ansainneet, kerran vuodessa.

Katkelma Radistsevin teoksen oodista vapaudelle:

"Ja tämä on vapauden ääni joka kuuluu kaikkialta:
Koko kansa tulvii kokoukseen,
hävittää rautaisen valtaistuimen,
kuten muinainen Simson se sortaa petosta täynnä olevan palatsin,
rakentaa lain avulla luonnon linnoituksen.
Suuri, suuri olet sinä vapauden henki, luova kuin itse Jumala!"

Vapaita paikkoja ei ole, luotakoon siis

Keskisuomalainen kertoi Marja Kolun näyttelystä (19.6.2007). Kolun teokset kuvaavat 1980-luvun neuvostoliittolaisen yhteiskuntamallin mielettömyyttä, joka syntyi kun näennäinen työnteko, ajankulun hitaus ja tietynlainen henkisyys yhdistyivät. Yhden teoksen Kolu on otsikoinut Vapaita paikkoja ei ole. Esineiden kautta taiteilija kartoittaa ja jäsentää maailmankuvaa.

Vapaita paikkoja syntyy, kun tehdään. Tästä todistaa kaksi akateemista tutkijaa jossain Keuruun, Pihlajaveden metsiköissä. Väitöskirjan väsääjä ja kemisti pystyttävät korpikirjaston ja kulttuurisalin metsien keskelle (KS 9.7.2007). Näin he sanovat: maaseutua tuetaan miljoonilla, mutta samalla pyritään siihen, ettei synny mitään uutta. - Akateemista toden puhumista, sanon minä. Vuosikymmeniä on jauhettu tyhjää puhetta maaseutupolitiikasta, ripoteltu rahaa ollaksensa jotain tekevinään, virkamiehet ja ministerit. Selvityksillä ja ohjelmilla voisi täyttää yhden virkamiehen huoneen. Puhuivat aikoinaan ja vieläkin maaltapaosta. Väärä todistus. Ihmiset ajettiin pois teollisuuden metsäpolitiikan ja suurviljelmien tieltä.

Korpikirjaston perustaminen on kapinaa kaupungistumista vastaan, sanovat kulttuurisalin rakentajat. Haluamme eheyttää suomalaista maaseutua kulttuurin kautta. Euroopassa on kirjakyliä. Kutsuvat vieraita maailmalta metsän ääreen. Ajatuksena on saada aikaan ja ylläpitää ihmisten välistä keskustelua ja vuorovaikutusta. - Vapaa ajattelu kulkee tässä omia teitään, ei valtion luovuusprojektin, innovaatiopolitiikan tai työmarkkinatarpeiden kautta.


Kansanedustajan idea

Kas, kansanedustaja on keksinyt idean. Perustetaan Pro kirjallisuus, ehdottaa Tuula Peltonen (KS 15.6.2007). Jyväskylä, suomenkielisen oppi- ja kirjasivistyksen kehto sopisi kotipaikaksi, sanoo. Kansalaisyhteiskunta tarvitsee nostetta. - Mutta, mutta… onhan meillä SKS ollut pian kaksi vuosisataa. Mihin kansallisen sivistyksen suuri nousu on lurpahtanut? Keskittyykö SKS kiinteistötuottojensa kirjaamiseen, eliittiritualismiin, seurusteluun Sanomayhtiö kanssa, frakki-illallisiin?

Kertoo Keskisuomalainen siitäkin, kuinka suomentaja raivasi tien (5.7.2007). Paavo Cajander on todistanut, että meillä on kulttuurikieli, jolla voidaan tulkita suuren maailman draamat ja uudenaikainen runous. Cajander on kääntänyt Shakespearen kaikki näytelmät. Hän oli yksinäinen, hiljainen puurtaja.
- Akateeminen pänttääjä, sanoisi Keskisuomalainen.


Poetiikka kadonnut

Mihin ovat cajanderit kadonneet? Työmarkkinoiden tarpeitako täyttämään? Otavan kustannustoimittaja Liisa Steffa sanoo, että Suomesta puuttuu hyvien kirjoittajien joukko, joka tekisi hyviä elämäkertoja tai popularisoisi tiedettä (KS 8.7.2007). - Voiko näin muka olla? Meillä on maailman suurin Tiedetoimittajain liitto 800 jäsenineen. Meillä on Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta itsetietoisine vetäjineen ja rahoineen. Meillä on EU- ja akatemiarahotteinen Tiede ja yhteiskunta -ohjelma, rahasta ei ole pula. Kirjoittajia puuttuu, mikäli Steffaa uskomme. Mitä Vila-Matas ja Petri Rautiainen sanoivatkaan kirjailijoiden ja filosofien vaikenemisesta?

Toki he yrittävät. Turussa toimii nuoren runouden ja poetiikan huippuyksikkö. Ovat työstäneet kirjan Poetiikkaa. Lehden arvostelija moittii esseitä luonnosmaisuudesta ja historiattomuudesta. Toki jollakulla vilahtaa tekstuaalisten löytöjen ajattomuus ja persoonallinen merkitys. Palvelee kirja sentään kielen virittelyä (KS 20.6.2007).

Olemisen epävarmuus, absurdit käänteet, liikkumisen tavaton vaikeus ja jatkuva liike vailla suuntaa. Ehkä, en tiedä, en ole varma, sanoi Beckett (KS 6.7.2007).


Hienovaraista sensuuria

Tämä meiltä puuttuikin: kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professuuri. Valtiota on tutkittu, opetettu ja opiskeltu vuosisatoja, tiedättehän valtio-opin. Siksi valtio meille onkin niin rakas. Kun liike-elämä perustaa professuureja tai yliopistoja, rahat siihen pätkähtävät kerralla. Kansalaisprofessuuriin on jouduttu haalimaan hippusia pitkin maita ja mantuja, kertoo Keskisuomalainen (15.6.2007). Täyttyköön kansalaisten sielu pelaamisella, niin RAY pääsee lahjoittamaan 200 000 euroa kansalaistutkimukseen. Valppaat järjestöt poliitikkoineen ovat hoksanneet valvonnan mahdollisuuden. Sosiaali- ja terveysturvan Keskusliitto STKL ja SAK - rapistuvien valtainstituutioiden tukipylväät ja bulvaanit - ovat heitelleet pikkusummia. Rahoittajat ja yliopisto ovat perustaneet tukiryhmän, jonka kautta lahjoittajat voivat seurata professuurin toimintaa. - Ei siis tarvitse pelätä, että professorista tulisi think tank, uusien ajatusten paja. Näin toimii 2000-luvun hienovarainen sensuuri.


Sosiaalinen ilmasto

Hienovaraisen sensuurin rakentajat ovat oikeaan aikaan oikealla asialla. Yli laidan heittämisen tarve lähestyy. Pekka Mäkelä kirjoittaa oivaltavasti (KS 17.6.2007), että sosiaalinen ilmasto kylmenee fyysisen ilmaston lämmetessä. Elinpiirimme tase on jo nyt negatiivinen eli hyvinvointimme alenee. Mäkelän mietelmät ovat asiapitoisuudessaan verrattomia verrattuna Sanomayhtiön kolumneihin, tv-sarjoista lässyttämiseen. Ylijäämäväestö heitettiin aikoinaan ulos maaseudulta. Kun meret alkavat velloa maapallolla ja elintila ahtautuu, niin kaupunkien ylijäämät heitetään nyt, niin mihin?

Työelämässä ihmisiä pisteytetään kuin koiria, jaetaan palkat pisteiden perusteella, nikkaroidaan tulosjohtamista, kehyspäätäntää, arviointia, kuka niitä kaikkia edes muistaisi. Yksittäin mikä tahansa niistä voi näyttää viattomalta. Ei ihminen hevin havaitse ilmaston tai metsän muutoksia saatikka geologisia prosesseja. Jossain vaiheessa havaitaan joudutun pakkovallan alle. Mitenkähän kansalaisyhteiskunnan professori kehityskulun selittää ja selittelee?


Vapauden saareke

Purnun kesänäyttelystä oli nopsa kuva: Atlantis, punainen mökki kaatuu järveen (KS 14.6.2007). Teos viestii luonnonmullistuksista, lehti sanoo. - Kuinkahan moni mökki rapistuu, lahoaa ja kaatuu, kun kohtaantoratkaisijat (sailas, taas) koluavat taivaanrantoja. Minä mokoma, en tässäkään asiassa kuunnellut työmarkkinain seireenia, vaan maalasin vanhaa mökkiä asuttavaan kuntoon.

Hyrise, haaveile, hyökkää. Joutsan Haihatus-näyttely vakuutti minut, että taide on viimeinen vapauden saareke. Yliopisto ei enää sellainen ole. Sitäkin vähemmän media, talous ei varsinkaan. Voi tätä kielenkäyttöä: talous vapautettiin, pääoma vapautettiin, työvoima vapautettiin. Modernistikirjailijat elää ja molskii kielessä, vapauksien meressä. Haihatus antaa tilaa sanoa vapaasti ja kyseenalaistaa. Herättää ajatuksia, etsii taidetta joka ei heti avaudu, joka sanoo vähällä paljon (KS 11.6.2007). Täyttyköön maailma haihattelijoista. Lakatkaa suorittamasta.


Taistelu sieluista, isien tytöt

Sieluista yrittää pitää kiinni myös eduskunta. Oli tilannut oopperan. Keskisuomalaista ei oopperan sanoma kiinnostanut (KS 9.7.2007). Arvostelija oli modernisti: "vapaasti virtaava ja modernistinen laulujen melodiikka", "moderni teksti". - Omin silmin kuulin libretosta ensi puoliskon. Kiroilin yksikseni. Kenen lie hyväosaisen kirjoittajan pintamedian tasolla liihottavaa tekstiä. Suomen Kuvalehden ja Sanomayhtiön ideologia oli sisäistetty.

Onkohan eduskunta havahtunut taidepolitiikan toimijaksi. Taidekerho oli valinnut retkikohteekseen Amerikka-aiheisen näyttelyn Heinolassa. Näyttelyä piti suojeluksessaan Paavo Lipponen. Paksun koivun ympäri oli kiedottu monta rengasta lasten leikkiautoja. Taideteoksen nimi oli (jotenkin näin) Kauppakadun nuoret sankarit.


Ihanat näyttelyt

Luovuus soljuu suvussa, vakuuttaa Villa Orresniemen näyttely (KS 12.7.2007). Wake up, kehottaa yksi suvukas. Haluan herätellä ihmisiä. Orresniemeltä avautuva järvimaisema on itsessään taidenäyttely, lehti kirjoittaa. - Lukematon joukko taidemaisemia tässä maassa onkin tuhottu, kun metsäneuvostot ovat laatineet ja laativat metsäohjelmiaan. Neuvostoista on aika päästä eroon. Keräsin siis kuvia savolaisista pienviljelijöistä. Eräällä naisella oli surullisen kaunis ilme hirsiseinustalla istuessaan. Heitä nämä peltojen metsittäjät ovat jahdanneet uhreikseen. Puuta markkinoille, ei väliä suvuista eikä maisemista.

Puiden kansa. Ihanaa. Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen ovat koonneet kirjansa pohjalta näyttelyn Saarijärven museoon. Väkivalloin on henkinen ilmastomme nykyiselleen saatettu. Lehdot tuhottu, karsikot kaadettu. Lalli, herää!

Valokuvataiteen triennaali, oikein Jyväskylässä. Liian syrjässä, Kinnulasta katsoen. Olivat etsineet valokuvaajia alueilta, joilla tapahtuu yhteiskunnallisia muutoksia. Triennaalin teema: me, yhteisö ja yhteisöllisyys. Olisivat kysyneet minulta. Työelämä, se käy läpi muutoksia. Kaikki kolme - me, yhteisö ja yhteisöllisyys - ovat kuolleet. Näin on kokemus täällä eduskunnan tuntumassa. Siitä se lähti, kun tupo keksi upj:n.

Jos sais olla kulttuurituottaja, kävis mielessään läpi näyttelyiden ja tapahtumien kirjon: Villa Orresniemi, Haihatus, LaajaArt, Purnu, Puiden kansa, Musiikin aika, triennaalit ja biennaalit... "Kulttuurituottajalla on hyppysissään tarvittavat tiedot ja taidot ideoidensa toteuttamiseen ja oman toimintakenttänsä luomiseen", kertovat juuri valmistuneet kulttuurituottajat.


Poliittisen järjestelmän onttoutuminen

Keskisuomalaisen yleisön osastossa teräviä havaintoja.

Eliitti pelkää kansaa, sanoo Seppo Kuoppala (10.6.2007). Aikamme aatelisto, kansanedustajat, vallasväki harjoittaa yrittäjäystävällisyyden peitenimikkeen takana veroalepolitiikkaansa. 100 vuotta sitten kansaa väitettiin ymmärtämättömäksi ja tietämättömäksi. Kansalaisten kuulemista vastaan hyökätään nyt samoin. Edustajakunta on päästänyt vuorovaikutuksellisuuden kuolemaan, demokratiasta muodostuu korruptiota hautova hanke. Kuntia yhdistetään, kun sijoittajat vaativat minimiväestöpohjan.

Valtion selitykset Euroopan neuvoston korruptiotutkinnassa häivyttivät kiusallisia asioita, sanoo Esko Järvenpää (8.7.2007). Kertomatta jätettiin mahdollisuus korruptioon sekä uusien kansanvaltaa kehittävien aatesuuntien esto. Politiikan toimittajat vaikenevat valtiota myötäillen. Onko valtakunta liukumassa hyvinvointidiktatuuriin?

Monissa yrityksissä ydintoiminnaksi voisi kuvitella johtamista, koska ylimmille johtajille maksetaan aina vaan huikeampi osuus yrityksen tuotosta, sanoo Olli J. Ojanen (8.7.2007) ja jatkaa: Mieleen tulee reaalisosialismin johtajien palvonta. Päätöksiä tehdään keskushallinnon virastoissa. Ihmiset määritellään kuluttajiksi. Sailastuvassa Suomessa itsehallinto on muuttunut sarjaksi ylhäältä johdettuja toimintoja, keskittyviä yksiköitä kutsutaan kaupungeiksi. Ihminen koetetaan korvata yksioikoisella kulutusyksiköllä.

Ihmiset määritellään kuluttajiksi." - Paras lause loman aikana lukemassani. Loman jälkeen selasin pikaisesti Helsingin Sanomia. Tuskin päivääkään, etteikö Kuluttajatutkimuskeskuksen viisas asiantuntija kertonut yliössään, millaisia uuskuluttajia me olemme. Valtion tuottavuusohjelman toteutus käy helposti, kun sanotunlaiset keskukset (Kuluttajatutkimus, Stakes ym.) lakkautetaan kertaheitolla.

Heidi Hautala keksi

Mitä tehdä avustajakunnalle, kysyi Keskisuomalainen kansanedustajilta (KS 2.7.2007). Viisaus löytyi Heidi Hautalalta, kuten usein ennenkin: aletaan maksaa ikälisiä. Vastaus paljasti, kuinka vähän edustajat tietävät työelämästä. Ikälisät on heitetty huit hiiteen, jotta työ olisi kannustavaa. Eduskunnassa on oikein työelämävaliokuntakin. Näyttää vaalien jälkeen antaneen pari lausuntoa toimialansa puitteissa. Valiokuntaa huolestuttaa kohtaanto, kannustavuus, työmarkkinoiden toimivuus, mutta erityisesti se että 30 000 nuorta on kadonnut. Kadonnut! Valiokunta pitää välttämättömänä, että nuoret pyritään löytämään ja saamaan palvelujen piiriin. Etsivän työn voimavaroja on lisättävä. On kiva ja turvallinen olo, kun eduskunta laulattaa Savonlinnassa isäntyttöä ja etsii käsiinsä kadonneet, niin tytöt kuin pojatkin.


Järjestelmä sulkeutui

Heillä on itsetuntoa.

Eläketurvakeskuksen tornissa on rekisteröity jokainen työura, työsuhde ja eläkkeelle siirtyminen. Keskuksen aineistoon nojaa kaikki eläkkeiden ympärillä pyörivä keskustelu tässä maassa. - Vaatimaton toteamus Koiviston ja Sorsan entiseltä sihteeriltä, Eläketurvakeskuksen viestintäjohtaja Reijo Ollikaiselta (KS 25.6.2007).

Tupon kakkosketju on hankkinut itselleen mestarillisen työrauhan. Se on sorvannut tupot ja oheiset, kansallista terveysprojektia myöten. Naamat TV:ssä ovat teatteria. Puron työryhmässä on tehty tähän maahan kaikki suuret eläkeratkaisut. - Vaatimaton toteamus toiselta demarilta, Seppo Junttilalta, STTK:n pääsihteeriltä (KS 19.6.2007).

Yhteiskuntaranka on rakennettu, rekisteröity, tilastoitu työsuhteen ympärille. Tästä rangasta meitä suitsitaan, mukamas. Miten ihmisellä voi olla työsuhde? Mitä se tarkoittaa? Ihminen muokkaa, rakentelee ja luo ympäristöään, toteuttaa olemustaan. Ei siinä mitään suhdetta ole, eikä tarvita. Yhteiskunta kiehnää mystisen "suhteen" ympärillä. Läntisen yhteiskunnan perusta lepää hiekalla, vääristyneenä ja vääristävänä.

Maalta ovat tulleet mystisen rangan pönkät, toinen Varpaisjärveltä, toinen Pyhäjärveltä. Ovat astuneet järjestelmien palvelukseen kuten pojat armeijaan. Ilme lehdessä kertoo vallan täyteydestä.

Kumpi on parempi, suljettu järjestelmä vai se Korpikirjasto siellä Keuruun takana?


Visionäärit

Taistelu sieluista taitaa sittenkin jatkua.

Jossain mättää, kun joku muu kiinnostaa enemmän kuin työnteko. Nuorten työllisyysaste on yhä matalampi kuin 1980-luvun lopulla. Tuloveroa on alennettava pikaisesti, jotta porukka saadaan työmarkkinoille. Sailas ratkomaan kohtaantoa. Tätä vaatii elinkeinoelämän johtaja Arto Ojala (KS 12.7.2007). Ruotsissa finanssiministeri Borg tuskailee, kun entistä suurempi osa väestöstä elää sosiaalitukien varassa. Turvat tiukemmalle, vaatii. Töitä löytyy elämysteollisuudesta ellei muualta (KS 19.6.2007). Hollannissa ihminen valittaa, kun koko ajan pitää todistella, kuinka hyvä on (KS 4.7.2007).

Arkirealismin vyyhden kaikkine solmuineen avaa sosiaaliministeri Hyssälä (KS 2.7.2007): On katsottava kauas. Millainen on se yhteiskunta, jota varten sosiaaliturvaa uudistetaan. Taiteen tekijöillä ei ole selvää työsuhdetta. Tämä on sitä uudenlaista työtä, jota kaipaan. Nuoret elävät työmarkkinatuella vuodesta toiseen. Pitäisikö asiaa katsoa kannustavuusnäkökulmasta?

Kun siis pääsemme eroon työsuhteista ja työmarkkinoista, niin mihin tai ketä varten meidän vielä pitäisi kannustautua? Emmekö voisi elää vain itsellemme?

Lakkauttakaa järjestelmät. Älkää koskaan lausuko sanaa työmarkkinat. Älä pokkuroi herroille. Muokkaa oma peltosi.


Vuodenkierto

Jouduttuani olemaan kaksi viikkoa lomalla - kiitos ikivanhan ay-liikkeen joka minut lomalle pakotti - tunsin tehneeni oikeasti työtä ja nauttineeni siitä. Luin lehtiä ja kirjoja, mietiskelin, kuuntelin tarinoita, elvytin vanhempien sukupolvien kulttuuria. Muut 49 viikkoa, jotka olen työelämässä Helsingissä, ovat täyttä tyhjäkäyntiä. Suoritukseni eivät etene yhtään, eikä pistetili kartu.

Tämän jutun kirjoitin muistiin itseäni varten.

Juhani Kahelin

25.7.2007