Keiteleen Järvenpää - talo, tila, historiaa, ajatelmia

( viimeistelemätön, kuvitus tulossa )

 

Siellä sudenpesässä uskaltaa asua, päivitteli Kyllikki Aino-naapuriaan. Miehensä Reitun kuoltua ja lasten kaikottua Aino oli jäänyt yksin Järvenpäätä asumaan. Keväisin Aino istutti tomaatintaimia navetan seinustalle ja kasteli niitä pitkin kesää. Tuuli humisi puissa ja loi aistiharhan kuin auto olisi tulossa. Autoa ei tullut.

Pihan vieritse kulki metsäautotie, maantielle oli matkaa kilometri. Metsiköissä pihan ympärillä peipposet lauloivat kilpaa kuten laulavat tänäkin päivänä. Jonain vuonna osuin Järvenpään pihamaalle kesäkuun lopulla. Koskaan en ole kuullut enkä koskaan ole kuuleva sellaista lintukonserttoa kuin entisten peltojen istutuskoivikossa.

Iltaisin Aino meni nukkumaan ennen kello seitsemää ja heräsi aamulla auringon myötä. Nuorempana hän olisi jo kiiruhtanut lehmiä ruokkimaan ja aamulypsylle, kantoi lämpimän maitotonkan omin käsin kaivolle alas kaivoon jäähtymään laskeakseen. Nyt yksin ollessaan olisi hyvää aikaa lähteä mustikkaan tai puolukkaan mutta mihinkäpä marjoja määrättömästi tarvitsee.

Joskus harvoin saattoi puhelin soida. Päivät toistuivat samanlaisina, pienen pienissä askareissa tai päivätorkkuina tuvan sohvalla herätäkseen taas hiljaiseen tupaan.

Reitun ja Ainon asuessa kahdestaan, lasten jo lähdettyä, he keksivät keinon hankkia tuloja joista Helsingin verovoudit eivät tienneet. Tuvan lattia täyttyi puolukkaämpäreistä, puhtaiksi ne sai vierittämällä leveää lankkua pitkin.

Järvenpää - yksinäinen talo, pientä ylväyttä siinä silti oli, talon harja nousi kuin erämaakirkko Lapin mailla. Historian hämyynkö talo on vajoava. Talon hiljaisuus ja pihamaan autius ovat kuin kuvastin ylijäämäihmisten pyrkimysten turhuudesta.

Muinoin tuolla paikalla oli kasvanut metsä, mannerjään sulettua metsä peitti kaiken. Metsä rajoittui järveen. Ketkä ja milloin metsäiselle tanhualle ensiksi pysähtyivät, panivat merkille hyvävetisen lähteen ja ahvenia pärskivän järven, alkoivat raivata tannerta auringon paistettavaksi, pystyttivät hirsimajan nukkua ja saunoa.

Järvenpään nimi tulee sijainnista Mustinjärven eteläpäässä. Se on hyvä nimi. Sattumoisin olin elänyt samannimisessä pikkukaupungissa etelämpänä luullen etten koskaan sieltä pois muuttaisi. Muutin, palaamatta koskaan, henki oli kadonnut. Mutta Keiteleen Järvenpäähän palaan. On voimauttavaa kokea maailma eri lailla verrattuna etelän hyvinvointipiipertäjiin. Parasta on saada viikate tai vesuri käteen. Polttopuita hakataan hakkaamisen ilosta, ladot ovat täyttyneet. Tuokin pino seinän edustalla, sen hakkasimme yötä myöten sienen katkaisemasta peltokoivusta, silmiemme iloksi ladoimme pinon, kuivukoot hetken auringossa, syksyllä niillä saa saunan ja tuvan lämpimäksi. Auringosta täällä on aina eletty, Helsingin kivihiilikasoja ei ole tarvittu.

Kun Aino jo pitkään yksin asuttuaan muutti talveksi Viitasaarelle ja tuli talven tullen käymään Järvenpäässä, kylmä tupa oli raastava. Puoli vuosisataa se oli ollut lämmin joka päivä, kesän mustikoista tehty piirakka paistui uunissa, puuhellalla Aino oli keittänyt päiväkahvit joukolle hevosmiehiä jotka ajoivat puukuormia järven takaa Heikkilän laaniin ja nyt keskipäivällä seisauttivat hevosensa riviin pihamaalle heiniä rouskuttamaan kahvit itse hörpätäkseen. Laanissa satametriset halko- ja ropsipinot pitenivät. Poni oli ponsse.

Olivatko he ylijäämäihmisiä. Olemmeko me. Kuka tuon sanan keksi, saati sitä käyttää, halventaa ihmisiä. Se on sivistyneiden rasismia. Etelän viisaat, historian tutkijat ja heitäkin viisaammat ylijäämistä puhuvat, kutsuvat viisauttaan tiedoksi. Politiikka perustuu tietoon, julistaa moderni hallitus ja Helsingin yliopiston väki. Niinpä ylijäämät oli siirrettävä jonnekin, saatava käyttöön, hyödynnettävä. Hyödynnyksen portin avasi ’suuri vaalivoitto’ 1966. Myllyt pyörimään, hiekat betoniksi, laatikko laatikon päälle, kaukalot lähiöiksi, katot vaakaan. Tänään lähiöt ovat ongelma, betoni murenee, saumat ratkeaa, vieraslajit leviää, tuijat ja lupiinit. Löhiöistä tuli ylijäämää ja homeviljelmiä.

Kuka määrittelee ihmisen ylijäämäksi. Ylijäämää suhteessa mihin? He, viisaat vääntävät tutkimuksia, väittelevät tohtoreiksi, kysyvät ja haastavat, näkevät putkinotkon yhtäällä, hyvinvoinnin toisaalla. Valtio on hyvinvointivaltio, he kertovat. Säälinsekainen katse osuu impivaaraan.

Järvenpään kaltaisen talon piskuisuus, näennäinen mitättömyys. Pienessä voimme nähdä yleisen. Historian taju auttaa juonteiden tunnistamisessa. Ketkä taloa asuttivat, millaisia pyrkimyksiä heillä oli, miten ulkoa tulleet vallan rakenteet heitä kohtelivat. Voittajina itseään pitävät ovat kirjoittaneet Suomen historian, menestystarinan kuten he sitä kutsuvat. Mistä he puhuvat kun he puhuvat hyvinvoinnista. Me kirjoitamme oman historiamme. Meidän historiamme on kadotettujen historiaa.

En usko voittajien tarinoihin. Ne eivät ole totuus. Totuus on syvemmällä, ihmisten tunnoissa ja teoissa. Piskuisessa talossa löydämme historian juonteet, maailman kuvan. Talojen ja kylän historiasta tunnistamme

  • tekemisen riemun ja sinnikkyyden
  • kylänväen yhteisyyden tunnon, keskinäisen avunannon
  • ulkoa tulleiden valtapyrkimysten perusteettomuuden, pakottavuuden, ailahtelevuuden, ristiriitaisuudet
  • ihmisten pyrintöjen alasajon, siitä seuranneen pahoinvoinnin
  • hyvinvointivaltion kääntöpuolen, uhrit
  • voittajien historiankirjoituksen vääristävyyden ja vaientavuuden

Kylän karttaa katsoessa näemme viivojen erkanevan moneen suuntaan, kaikkia ei ole karttaan edes piirretty. Viivat ovat teitä, teiden vierellä asumuksia. Tuolla on Mäenpää, tuolla Pietinaho, Suopelto, Kangasjoki, Mustinjärvi, Naurisaho, Koivuaho, Järvenpää, Joro, Rosola, Hakala, Taneli, Liisala ja monta muuta. Savolaiset haluavat elää itsellisesti. On saatava oma tupa. Ei jäädä toisten armoille, ei paeta pallon ääriin kuten tekivät Pohjanmaan lakeuksien junkkarit. Halutaan nähdä omien käsien jälki, toimia itse, rakentaa. Mäkitupia, joen rannan taloja, järven pään taloja ja tiloja nousi kylään ja laitamille. Savolaiset eivät lähteneet amerikoihin pohjalaisten lailla. Ruotsiin tai betonikyliin tai tietämisen teille heitä lähti myöhemmin, kun heitä alettiin ylijäämiksi kutsua ja asettaa estoja elämiselle.

Miksi tupia ja väkeä siunaantui 100-150 vuotta sitten. Syitä lie iso joukko: isovihat ja pikkuvihat oli koettu edellisellä vuosisadalla, Suomen sodasta oli aikaa, ruuan tuottoon löytyi uusia konsteja, puuta alkoi mennä kaupaksi, männyn pihka valui tervaksi, nälinhädissä oli taukoa, keisarien kaudella uudenlaiset elinkeinot pääsivät alkuun. Tulevaisuus näytti paremmalta, kohosi kouluja, seurantaloja, oppikouluja, uusia teitä. Syntyi tupien pystyttäjiä, kiven pyörittäjiä, kannon vääntäjiä, hirren veistäjiä, ohran kylväjiä, kiviporan pitelijää.

Mikä houkutti ihmisen puron varteen, lähteen viereen, järven eteläpäähän, pohjoiseen kallistuvalle, tuulen riepomalle? Raivasi aukioksi 0,95 hehtaaria, raivaaja rahan ulkoinen väänsi kannot, kylvi naurista, punajuurta, ruista, irrotti jyvän, kivien välissä jauhoiksi viersi?

Järvenpäähän ensin asettujalla lie ollut puhe Mustinmäen (kantatila numero 3) kanssa. Vuokrapalsta sen on täytynyt aluksi olla, torppa, työlläänkö vuokran maksoi. - Istuttiin Mustinmäen ruokapöydässä myöhemminkin, markkaa vastaan.

Järvenpään taloa koskevat asiakirjat, jotka olen nähnyt, alkavat 1900-luvun alusta. Ne eivät ole helppoja lukea, tietoa on pääteltävä asiakirjojen liitteistä, voin tehdä virheitä mutta olennaista on isokuva. Ja ihmisten tunnot.

Asiakirjoissa Järvenpäätä luonnehditaan vaihtelevin sanoin: vuokrapalsta, Mustinmäen torppa, asutustila, asutustilan kaltainen..., lisäalue, metsitettävä alue, metsätila, tänään kesäinen käyntikohde.

Kauan sitten olivat lähimailla käyskelleet kruunun miehet, maanmittarit mitä lie. Ensi kerran ehkä vuonna 1787. Se oli isojaon vuosi. Sotansa ja valtakuntansa hävinneet Ruotsin kuningasseikkailijat tarvitsivat taas kerran lisää veroja, miehiä ja hevosia sydänmailta. Aiemmin olivat palelluttaneet värväkkinsä Norjan tuntureille (Suuri Pohjan sota, Kaarle XII) ja Pultavan verikentille, päästivät Pietarin suomenmaata polttamaan, lapset ja nuoret Venäjälle orjiksi veivät, joet ja meren silpoivat verestä punaiseksi. Kuninkaan ja Ruotsin mahti romahti, siksi piti maat ja mannut pantaman tarkkaan laskuun, veronmaksukykyiset ylöskirjattava, verovoudit kintereille. Sulkavanjärven kylästä mittarit löysivät 14 veronmaksukykyistä taloa, nimesivät ne kantatiloiksi. Vetelivät viivojaan kuin amerikan ja afrikan mailla konsanaan, kiviä merkeiksi pystyttivät. Yhden rajan piirsivät Mustinjärven poikki. Etelän puolelle jäi Mustinmäki eli kantatila nro 3. Pohjan puolle jäi kantatila nro 12, Laurilaksi nimetty. Järvenpään (nyky)tilalla ei historia liioin havise, mutta rajalla ja rajana se havisee. Isojaon raja Mustinmäen ja Laurilan välissä on myös Järvenpään tilan ensiraja, vuonna 1922 lohkottu. Mustinjärven poikki tuo raja hypähti jatkaakseen kankaalla kohti Kumpuselkää.

Sulkavanjärven kantatila numero 3 eli Mustinmäki on kirjattu 3.4.1787. Kirjauksen mukaan Mustinmäen tilalla on ollut viljeltyä maata 15,12 ha, viljelykelpoista maata 13,01 ha ja metsämaata 511,92 ha. Voivatko nuo luvut olla peräisin isojaon hetkeltä? Kuka ihme olisi noin tarkan inventaarion silloin tehnyt. Ehkä luvut ovat tulleet asiakirjoihin myöhemmin.

3.4.1787 on kirjattu myös Laurilaksi nimetty kantatila numero 12. Ohessa mainitaan myös Mattila-niminen tila. Laurila on ehkä jaettu pakkolunastuksella osiin 12/1 ja 12/2.

( 3.2.1885 reknro 3/3 ? )

Vuonna 1921 Keiteleen kunnan vuokralautakunta on torppari Mikko Jääskeläisen pyynnöstä määrännyt Järvenpään vuokra-alueen lunastettavaksi. Ilmeisesti tähän määräykseen liittyen vuonna 1922 on lohkottu erilleen Järvenpään asutustila 3/15 ja Rytkölänmäki 3/16. Kuopion lääninhallituksen 30.6.1926 päivätyn päätöksen taustatiedoissa todetaan, että Järvenpää-niminen torppa on lohkottu Mustinmäen tilasta torppari Mikko Jääskeläisen pyynnöstä.

Valtio on tuolloin maksanut Järvenpään lunastushinnan Rytkölänmäen omistajille. Maksu tapahtui lähes kokonaan valtion obligaatiolla. Järvenpään saajan (Mikko Jääskeläisen) tuli maksaa tilan hinta valtiolle 36 vuoden kuluessa. Asutustilan omistaja määrättiin pitämään tilan viljelykset (0,92 ha) ja rakennukset kunnossa lainan irtisanomisen uhalla. Järvenpää oli 29.5.1922 asutustiloista annetun lain määräysten alainen.

(Järvenpään tilan kauppahinta maksettiin siis Rytkölänmäen omistajille. Järvenpää on lohkaistu Rytkölänmäen maasta, sen näkee kartasta ja pyykeistä. Aiemmin Järvenpäätä kutsuttiin Mustinmäen torpaksi. Rytkölänmäki oli tiettävästi erotettu Mustinmäestä 1926. Tähän vyyhteen saattaa liittyä se, että Reittu Kahelinin ostaessa Järvenpään vuonna 1935 lainhuudon saanti kaupalle oli työn ja tuskan takana. Ratkaisevasti lainhuutoasiassa lie auttanut Mustinmäen Hiski-isäntä. Pitkällisten omistusselvitysten ja maanlaajuisten kuulutusten jälkeen lainhuuto myönnettiin 1946.)

Rytkölänmäki lienee siis lohkaistu Mustinmäestä erilleen vuonna 1926, osuus tilasta 0,3223. Lohkaisu on kirjattu kirjoihin 27.5.1926.

Järvenpää (12 ha) on noina aikoina nimetty asutustilan luonteiseksi viljelystilaksi. Viljelykelpoiseksi maaksi on merkitty 6,92 ha. Siis yli puolet maa-alasta! Miten tällainen luku on todettu?

( 12.3.1924 reknro 3/13. 2.11.1931  Paanala ja Rytkölänmäki … )

22.7.1928 Maria Jääskeläinen myi Järvenpään palstatilan Toivo ja Fredrika Wrightille. Jääskeläiset lienevät omistaneet Järvenpään seitsemisen vuotta.

30.7.1934 Toivo ja Fredrika Wright myivät Järvenpään asutustilan huutokaupalla Ville Tossavaiselle. Wrightit olivat omistaneet Järvenpään siis kuutisen vuotta. Kauppahinta käytettiin myyjän velkojen maksamiseen Sulkavanjärven osuuskassalle. Myyjät (Wrightit) saivat kaupassa oikeuden yhteen huoneeseen Järvenpäässä sekä hellan käyttöoikeuden marraskuun 1. päivään 1934 saakka.

Marraskuussa 1935 Reittu Kahelin, työmies Pielaveden Taipaleen kylästä, osti Järvenpään asutustilan. Myyjänä oli Vilho Tossavainen. Tossavainen ehti sis omistaa Järvenpään reilun vuoden. Kovin on ollut elämä Järvenpään asutustilalla ailahtelevaista. Mistä tilan ostaneet olisivat saaneet rahaa lainojensa maksuun. Tuskin mistään. Siinäpä se.

Reitun (ja Ainon) ostaessa Järvenpään on kaupan todistajana ollut talollinen H. Saastamoinen, siis Mustinmäen Hiski. Lainhuuto tuolle kaupalle myönnettiin vasta 9.9.1946. Sitä varten pidettiin monta oikeudenistuntoa käräjäsaleissa Pielavedellä ja kai Kuopiota myöten. Puhemiehenä oikeuden istunnoissa toimi Mustinmäen Hiski. Näin Hiskin puhetta kuvaa pöytäkirja: .... Lopulta tuomarit ratkaisivat asian kuulutuksella Valtakunnan Virallisessa lehdessä, siinä pyydettiin esittämään huomautukset lainhuutoa vastaan. Huomautuksia Reitun (ja Ainon) omistuksen suhteen ei tullut. He saivat pitää maapläntin, alaltaan 12 ha. Metsässä kerrotaan kasvaneen ohutta riukua, tuskin muuta. Reitun ja Ainon tilalliselämän lähtökohtana oli siis vajaa hehtaari pellon tapaista pienen hirsimökin ympärillä ja kymmenisen hehtaaria riu’ukkoa. Toki vieressä oli järvi josta sai ahventa jos oli katiska tai onki. Kuinka siinä alkaisit elellä, mistä keität keiton, mitä syöt aamuruuaksi? Oli 1930-luvun puoliväli, suuren laman ja konkurssien jälkeinen aika. Valkoisen Suomen jälkinapinat Mäntsälässä ja muilutukset oli saatu hallintaan osin. Saksaa ihailtiin, oikeistopuhuri vallitsi, Olavi Paavolainen hurmioitui, Neuvostoliittoa uhiteltiin, Suomi suureksi, Karjala omaksi. Uhinoista Järvenpään hirsituvassa tiedettiin tuskin mitään, radiota ei ollut, ei lehtiä, Reittu oli käynyt pari viikkoa kiertokoulua, ei osannut kirjoittaa, lukea sentään osasi. Esikoinen Reino syntyi 1936 kuollakseen sodan aikana 6-vuotiaana, ehkä tautiin johon tuona aikana ja noissa oloissa ei ollut hoitoa, tuskin oli lääkäriä nähnyt. Kerrotaan että Reittu veti pojan ruumiin kelkassa kirkolta Järvenpäähän (25 km), laittoi ruumiin porstuaan ja vietiin sitten Mustinmäen hevosella takaisin kirkolle haudattavaksi. Tällaista oli yhteishenki ja avuliaisuus, jota historian tutkijat etelän yliopistoissa ja lehdissä eivät tunnista vaan henkeen ja vereen väittävät toisin.

Nykyinen Järvenpää koostuu kahdesta tilasta: Järvenpää (reknro 3/15), tilan synty nojasi lakiin asutustiloista 1922. Lisämaaksi myönnetty toinen tila nimeltään Puro (reknro 12/12), sen synty nojasi maanhankintalakiin 1945.

Maanlunastuslautakunta on päätöksellään 29.10.1946 pakkolunastanut H. Saastamoinen Osakeyhtiön omistamasta Laurilan tilasta (rek.nro 12/6 ) Puroksi nimetyn tilan joka sai numerokseen 12/12. Suomen valtion puolesta ja maanhankintalain (1945) nojalla maatalousministeriön asutusasiainosaston 5.12.1951 päivätyllä kauppakirjalla alue liitettiin lisäalueeksi Järvenpää-tilaan. Lisäalueen saajan tuli maksaa kauppahinta 31 vuoden aikana 5 prosentin vuotuismaksuin (maksamista olisi täten riittänyt noin vuoteen 1980 asti, jotain on tällä välillä tapahtunut). Tällä lisäalueliitoksella katosi pätkä vuoden 1787 isojaon aikaista rajaviivaa.

14.7.1932 on muodostettu tila rekisterinumeroltaan 12 /6 H. Saastamoinen Limited (osuus Laurilasta 0,5253). Näin syntynyt tila on ilmeisesti edelleen lohkottu osiin 12 / 7–13, samalla tehty osittainen piirirajankäynti.

H. Saastamoinen Oy:lle oli siis tiettävästi vuonna 1932 siirtynyt 0,52523 osuus Laurilan tilasta. Vuonna 1946 pieni nurkkama (12 ha) siirtyi siis lisämaaksi Reitulle ja Ainolle (Puro). Viljelykelpoiseksi tuosta alasta oli merkitty 3,67 ha, varsinaista metsämaata 8,44 ha.
Asutustilaa oli hoidettava ...

Asutusasioita maatalousministeriössä hoiti tuolloin Veikko Vennamo. Vennamolaisuuden alkujuuria sivuttiin siis Keiteleen Järvenpäässäkin, asujien kannalta myönteisessä mielessä. Kyseinen lisäalue on erittäin hyväkasvuista metsää tänäkin päivänä, vuosikasvu saattaa olla 70 cm. Ylä-Savo, Keitele ja Sulkavanjärvi lie ollut korpikommunismin ydinseutua kuten sen ylimielisesti nimesivät Helsingin professorit. Eivät pientilalliset kommunisteja olleet, eivät alkuunkaan, sitäkin enemmän itsellisiä, omaehtoisia toimijoita, nykykielellä sanottaisiin kai yrittäjiä. Sodanjälkeinen SKDL koettiin pientiloilla läheiseksi käytännön elämän edistäjänä. Esimerkiksi Järvenpään Aino pääsi viikon lomalle Hauholle pienviljelijäjärjestön avittamana.

Nyt tuli hyviä uutisia, sanoi Järvenpään Reittu noin vuonna 1970. Uutisten hyvyys liittyi valtion päätökseen lopettaa peltojen paketointi. Järvenpään peltoja ei tuolloin onneksi paketoitu mutta myöhemmin metsitettiin.
( Tätä kohtaa tarkennettava. Peltojen paketointi loppui noina aikoina, ehkäpä SMP:n 1970 vaalivoiton pelästyttämänä. Historiantutkijat Ville Pernaan johdolla ovat nimenneet tuon ajankohdan populismin ensiaalloksi Suomessa. Savolaisasujien näkökulmasta tuollainen 'tutkimus' ja nimeäminen on vääristelevää, loukkaavaa, epätotta. Sitä on myös korpikommunismiksi nimeäminen, tiettävästi sen teki Erik Allardt, Helsingin yliopiston ja Suomen johtavana sosiologina pidetty. Allardtin oppikirjoja jouduimme mekin, torpanpojat, Tampereen yliopistossa jankkaamaan. Sanaakaan en Sosiologia ykkösestä tai kakkosesta enää muista ja hyvä niin. )

Vuoden 1966 ’suuren vaalivoiton’ jälkeen valtakuntaan levitettiin maaseutuvastainen ilmapiiri ja vallankäyttö. Pääideologi oli Mauno Koivisto. Luotiin muuttohysteria kohti etelää. Osa muuttajista hyppäsi samantien Ruotsin laivoihin. Tule poes kottii, yritti Reittu-isä sanoa poikansa perään joka taakseen katsomatta asteli maantien suuntaan kassi kädessä. Kun sama poika myöhemmin tuli Emmabodan lasitehtaalta kesälomalla käymään ja lähdön aika taas läheni, Aino-äiti kävi jo aamusta hiljaiseksi, istui tuolissaan puhumattomana, pyyhkäisi salaa silmäkulmaa ja lopulta meni perunapeltoon muka perunoita hakemaan, tosiasiassa piiloutui sinne, ei pystynyt näkemään pojan lähtöä eikä hyvästejä sanomaan. Tänään (2020) tuo lasinleikkaajapoika elää yksin pienessä skoonelaisyksiössä, monenlaisten vaivojen paikalleen pysäyttämänä, lapset Tulholmasta saattavat harvakseltaan soittaa, epävarmaa sekin. Suomalaistutkijat, yliopistot, poliitikot ja korkmanit kutsuvat tätä pohjoismaiseksi hyvinvoinniksi, maailman parhaaksi. Suomi on maailman onnellisin maa.

HS:n pari luonnehdintaa 1960-luvun ‘suuren muuton’ henkisestä tragediasta...

Vuoden 1970 tienoilla opiskeltiin me kaksi nuorimmaista Tampereen yliopistolla. Tuolta ajalta on elämäni ahdistavin muisto syksyisen kaurapellon päästä...

Kumpi oli Järvenpäässä ensin, Reitun kuolema vai karjanpidon lopetus? Uudenpihan veljekset viljelivät Järvenpään peltoja ehkä kymmenisen vuotta. Vuokraa heiltä ei peritty, mutta Matti aurasi talvisin traktorillaan ja lingollaan tien Järvenpäähän. Kunnes henkinen tuska yllätti hänet.

Valtion kielen ironisin huippu on sana Viljelemättömyyssopimus. Järvenpäätä koskeva sopimus on kirjattu 27.10.1992. Sopimisen Järvenpään puolesta keksinyt ei sivistykseen puutteessaan (kuten hän itse sanoi) ja innostuksessaan noudattanut alkeellisiakaan juridisia menettelyjä. Perikunnan kaikilta osakkailta ei suostumusta peltojen metsitykseen kysytty (vaikka perikunnassa näin kuuluu tehdä), metsityksestä ei tiedotettu jälkikäteen vaikka laki ja sopimus näin käski. Näin ollen keitä sopimus sitoi tai sitoo moraalisesti tai juridisesti silloin tai tänään. Sopimus oli voimassa 10 vuotta. Mitä tarkoittaa pysyvästi viljelystä pidättyminen. Voisihan koivikon taas raivata pelloksi, antaa kauran lainehtia.

Muitakin vastaavia sopimuksia Sulkavanjärven kylällä hairahduttiin tekemään. Silmiinpistävin on keskellä kylää siaitseva (ilmeisesti) haavikko jonka tummuus ja synkkyys luo ahdistavan tunteen.

Järvenpään viljelemättömyyssopimus kattoi 2,80 hehtaaria. Tietääkseni Järvenpään pelto-ala noina aikoina oli 4-5 hehtaaria. Rahallinen korvaus viljelemättömyydestä ja taimien istuksesta olisi jatkunut 5 vuotta, se oli vuodessa 2200 markkaa/hehtaari. Jos rahan otti kertamaksuna, vuosittainen palkkio kerrottiin luvulla 4,2. Eli 2200 x 4,2 = 9240 markkaa. Piskuinen raha katosi nopeasti, vei mennessään sukupolven elämäntyön. Tuohon elämäntyöhön olimme minä ja nuorempi veljeni sekä Rosolan Veikko Majorillaan osallistuneet niittyä raivatessamme. Raivaus tehtiin iltaisin muun päivätyön jälkeen. 9240 markan arvoinen oli Ainon ja Reitun ja heidän edeltäjiensä tai lastensa työn ja perinteen arvo.

1950-luvulla Korpiharjun Toivo Tossavainen möyrysi Järvenpään pelloilla päiväkaupalla nostaen traktorin kuljettamalla 2 tai 3 metriä korkealla metallikehikolla monitonnisia kivenmuhkareita pelloista, ajoi ne kasoiksi peltojen reunoille. Siellä monitonniset möhkäleet ovat ihailtavina tänäkin päivänä. Iloa tuntien Aino lie seurannut kivien poiskulkua kahvinkeiton ja ruuanlaiton lomassa. Elämä noilla tiloilla ja noilla seuduilla ei ollut putkinotkoa, se oli riemuntäyteistä työntekoa, luonnon ja elämän rakentamista, auringonvaloa ja eteenpäin suuntautumista. Kunnes hyvinvoinnin politiikka murskasi kaiken.

Sopimuksen mukaan tuli sitoutua pysyvästi pidättymään metsitetyn pellon viljelystä. Yksi on maailmassa pysyvää, kulttuurin viljelemättömyys. Kulttuuri tarkoittaa maan viljelyä.

Viljelemättömyyssopimuksen teosta tuli viipymättä ja lain vastuulla ilmoittaa kiinteistön (perikunnan) muille osakkaille. Perikunnassa edellytetään suostumus kaikilta. Kesälomalla olin joka kesä tehnyt valokuvauskierroksen, nyt ihmettelin mitä nuo ovat, taimiako. Kolme vuosikymmentä myöhemmin (2020), istutuskoivikosta on löytynyt 5 metrin korkeudelta itsekseen katkenneita koivuja. Syynä täytyy olla jokin sairaus, ehkä sieni. Näinkö päättyy peltojen metsitys? Ehkä saunapuiksi kelpaavat.

Vuonna 2020 Suomen valtio (ympäristöministeriö) sanoo edistävänsä perinnemaisemien elpymistä, tavoitteena on 15 000 hehtaaria. Sulkavanjärven kylällä on useita noin 30 vuotta sitten metsitettyjä peltoja. Perinnemaisemien kannalta metsitys oli tuhoisaa, nyt sitä muka korjataan. Sanahelinää.

Maanomistajat Järvenpään kupeessa vaihtuu, kaatuu ja maatuu. Vaihtuminen lie alkanut Mustinmäen maiden lohkoutumisesta Rytkölänmäeksi. Osa Laurilan tilasta siirtyi H. Saastamoinen Oy:lle. Oliko seuraava omistaja Rosmo P Karttunen Kuopiosta vai suoraan KOP? Menikö valtiovarainministerinäkin toiminut Karttunen konkurssiin? Menikö konkurssiin myös Saastamoinen Oy lankarulla- ja vaneritehtaineen. Kuka omistaa Mustinvuoren alueen ja järven itärannan tänään?

Järvenpään toisella kulmalla kaatuneen KOP:n maat soineen luiskahtivat kai valtiolle joka omistanee tuon nurkan tänäänkin.

Saastamoisen, Mera-ohjelmien ja puunjalostusyhtiöiden kaikkivaltiuden aikaa lie ollut kun ympäröivät suot 1960-luvulla ojitettiin. Sitä ei voi anteeksiantaa. Ennen ojitusta suolta kannettiin täysiä lakkasankoja kilpaa Mustinjärven Tuovisten kanssa. Tänään ei avosuolla ole ainoatakaan marjaa. Mustinjärvi kasvaa umpeen, hyllyvää mössöä koko järvi, vesi kuin tervaa.

Kolmannella kulmalla Rytkölänmäen maan omistajaksi lie tullut Lampilan Hilkka. Pohjan puolla omistajaksi vaihtui Mustinjärven Tuovisten tilalle ensin M. Laukkanen, sitten ... Ei liene Järvenpään ympärillä ainoatakaan alkuperäistä omistajaa. Reittu ja Aino pitivät tilaa yli kuusi vuosikymmentä, nostivat talon harjan ja navetan päädyn ylös. Kuinka vastedes käy Järvenpään? Helsingistä tai Ruotsista käsin metsien ja rakennusten hoito ahdistaa.


Kevyitä muisteluksia

Paimenessa

Isojaon aikaista rajaa pitkin kulki pistoaita Järvenpään karjan pitelemiseksi. Aidassa oli veräjä. Sen veräjän monesti avasin jotta jonossa astelleet lehmät pääsivät rajan yli syömään sammalen seassa kasvavaa heinää. H. Saastamoinen limitedin (oy) heinää se silloin oli, tänään valtion. Eniten on paimenesta mieleen jäänyt korkeissa kuusipuissa humiseva tuuli. Kalevalan Kullervon lailla karjaa siellä paimensin. Munkkiniemen Haaviston ollessa ympäristöministeri tuo niukkaheinäinen maa piti suojelualueeksi muutettaman, leveä aukko Järvenpään tilan läpi käskettiin hakata, siinä meni tukkipuita Ainolta ja Reitulta, paneeliksi Haaviston seinälle. Mutta kuten vihreiden hankkeiden käy, ei suojelusta mitään tullut, paitsi turha kulkuaukko Järvenpään maalla, se oli metsänhaaskausta johon valtio usutti ja pakotti, korvausta eivät maksaneet. Vähäosaisten olotilaa valtio ei ymmärtänyt eikä ymmärrä tänään. TV:ssä kohkaavat.


Heikkilä - Kangasjoki -tie.

Noin vuonna 1990 kylätie rakennettiin metsäautotieksi. Vuosina 2018-19 tie perusparannettiin, motiivi lie ollut Äänekosken sellutehtaan puuntarve ja jättirekat. Aiemman kylätien reunuksilla oli kasvanut tuhtia kuusikkoa ja koivikkoa, tien rakentamisen takia kaikki meni. Tätä on edistys. Kerran ihmeteltiin tien varrella olevia valtaisia pinoja irtirevittyjä kantoja. Pinon kyljessä oli kyltti Jyväskylän Energia, matkaa 170 kilometriä. Kaupungistumisen ekologiaa. Ympäristökriisi ratkaistaan kaupungeissa, julistavat vihreistä alkaen.

Alkujaan mainittu tie oli siis kylätie. Tien varrelle oli ilmaantunut moninainen joukko asumuksia: Tillilä, Järvenpää, ‘autioranta’, Mustinjärvi, Koivuaho, Naurisaho, Kangasjoki, Lassi (talon isännän nimi). Tillilässä rakennusten perustat olivat vielä 1900-luvun puolivälissä nähtävillä. Polku Kumpuselältä Sulkavanjärvelle oli kulkenut Tillilänkankaan kautta kohti Heikkilää ennen Pyhäsalmeen vievän tien valmistumista 1904. ‘Autiorannaksi’ kutsumamme alue oli kiviraunioiden täplittämää pellon pohjaa. Mustinjärven rakennukset purettiin ehkä 1970-luvulla, pellot istutettiin kuuselle. Tänään Mustinjärven talon sijaintia ei erota. Emerikin täyttäessä 50 vuotta tupaa kiertävät penkit täyttyivät kyläläisistä. Kari-poikaa kiidätettiin hevosella, kun oli lyönyt kirveellä yhden käden sormet poikki. Mustinjärvellä oli lukuisa joukko poikia ja kaksi tytärtä. Eila-neito ajoi pää pystyssä Järvenpään pihan läpi josta tie silloin kulki. Koivuaholla asuneilla oli tytär. Paikka oli tosi pieni lähellä Kangasjoen rantaa. Tilalle vei pelkkä metsäpolku. Yhtenä kesänä sielläkin tehtiin heinää, kahvi keitettiin nokipannulla joen rannassa. Naurisaholla yritti kai asua useampikin porukka, ehkä viimeksi Rautasalo, oli heilläkin tytär. Asuinrakennuksen hirret purettiin ja ajettiin hevosella Järvenpäähän, lastukolla hirsistä pystytettiin leikkikauppa. Lassin talolla oli tytär jota moni mies ihaili. Ehkä Osuuspankki puratti talon jottei sinne kukaan enää eksyisi, lie jääneet lainat lyhentämättä. Kangasjoen Kallella ja Ainolla oli monta rotevaa poikaa. Miesvoimat raivasivat laajat pellot, 5 hehtaaria ties 10. Tänään kukaan ei arvaa siinä peltoja koskaan olleenkaan, metsä on niin tuhti. Tänään Kangasjoen taloa ja tietä käyttää Kumpuselän Haukku olematta tien osakas. Kangasjoen Lyyti oli lyytimummon perikuva. Kerran kuussa mustapukuinen Lyyti käveli hiljakseen Sulkavanjärven postille eläkkeensä nostamaan.


Ahvenko elätti piilopirttien kansan

Mustinjärvi, hyvinvoinnin uhri. Keväisin jäiden lähdön aikaan laitettiin katiska metrin päähän rannasta, viereen männyn tarrukka eikä ollut miestä joka olisi katiskan veneeseen, kopukkaan tai rannalle nostanut, niin paljon oli ahventa, pohja revetä. Kunnes möyrijä tuli, kaivoi ojia yli soiden, ympäri nevojen, veden valun järveen veti. Loppui ahvenen kutu, pohjan levä riehaantui, vesi tummeni, rannat toisiinsa kiirusivat. Olisipa vajonnut suohautaansa se möyrijä, järven pohjoispäässä, keskellä talvea sulaan muljahti, kuski Kuopiosta ehti juuri ja juuri hytistä ulos, hukkunut olisi. Järven pohjoinen pää on oikeasti musta järvi, vuori vieressä kohoaa, veden alle syvälle syöksyy. Kyläkirja kertoo että pohjan päässä järveä pidettiin piilopirttiä Suomen sodan vuosina. Sinne ei vihulainen löytänyt, ei tulla arvannut.


Savusauna, ollapa vielä

Rytkölänmäen pellosta löytynyt kivikirves on tuhansien vuosien takaa. Liikkuivatko hämäläiset eränkävijät näillä seuduin. Joskus myöhemmin olivat mies ja vaimonsa asumisen tanhuan merkille panneet, pienen pläntin auvoksi raivanneet, oliko elukkakin, sika tai maidon antaja. Hirsikehikon tuvaksi kyhäsivät, tantereelle hatara sauna, savu katon rajan reiästä tuprusi, savuinen sauna. Ollapa se tänään, kirves saunassa tahkottiin, isä piti kirvettä minä pyörsin tahkoa. Kivistä kyhätty uuni ahdettiin täyteen metrinsiä koivuhalkoja, yksi kiukaallinen riitti, kivet kuumina sihahti. Kerran oli järventakainen väinö mennyt saunaan yöksi lämmittelemään, voi naisten kirkunaa kun säntäsivät tupaan takaisin. Elekee vua pelätä, oli väinö naisille sanannut.


Kiviporamies

Kuinkahan Reittu ja Aino toisensa löysivät. Toinen Pielavedeltä, työmies Taipaleen kylästä. toinen Kumpuselästä. Aino oli orpo. Pikkusisko vei äitin, hän kiteytti, siis lapsivuodekuolema. Ei ollut noina aikoina ainoa. Yhden kerran oli isänsä käynyt Järvenpäässä. Muutilan talo on saattanut olla Ainon synnyinkoti. Tädille hoitoon joutui. Kerran ajoimme autolla Lötkänmäeltä Pihtiputaalle. Aino muisteli kuinka käveli 35 kilometriä jaloin, oliko jopa avojaloin Rikkamäen Pääkkölästä Pihtiputaalle. Reittu lie ollut kiviporamies, näin kertoo valokuva. Ehkä rakensivat tietä Keiteleellä. Petäjämäen ja Pyhäsalmen tie se ei ole ollut koska se valmistui 1904, Reitun ollessa 2-vuotias. Vuosiluvun kertoo kivi Rytkölänmäen tiensuussa.


Ei ollut salkoa


Eläminen Järvenpäässä oli kautta vuosikymmenten ollut tekemiseen keskittyvää. Kylillä ei elämöity. Kyläkirjassa Järvenpään talo ei edes vilahda. Yhden kerran pihamaalle löysi tiensä sivistyksen kantaja, toimittaja paikallislehdestä, kirkolta asti. Jutussaan kirjaili kuinka ilta-aurinkoinen pihamaa on kaunis, järvi kimaltaa. Toimittaja oli lähtenyt tekemään juttua jostain oudosta. Erämaan kasvatista oli tullut ylioppilas, myöhemmin ilmeni että Suomen maaseudun vanhimmasta oppikoulusta. Helsingin Kuusinen lahjoitti lakin ilmaiseksi. Stockan kupeesta torpan rapulle käy sivistyksen tie. Sittemmin toimittaja oli lukenut ylioppilaan kirjoitelmia koulun teinilehdestä. Toista kertaa ei tullut. Ei kukkinut isänmaallisuus niillä kankailla eikä teinien lehdessä, ei liehunut siniristilippu salossa ja kuinka olisi liehunut kun ei ollut salkoakaan. Salot tarvittiin hevosreen aisoiksi.


Sudet, hirvet, kurjet ja kyy

On takamailla susista kuulleet muutkin kuin Heikkilän Kyllikki. On susia Helsingin jakomäessäkin eli ei se sen kummempaa ole. Niin kauan kuin hevonen jymisteli Järvenpään tantereella, ei tulleet hirvet pelloille. Ainon yksin ollessa hirvet söivät aamiaista luonnon rauhaa huokuvilla pellolla. Kurjet suoristivat kaulaa hirvien seassa. Elokuisessa vattumetsässä vierestä kuului ryminää, silloin jo melkein pelkäsin, onko se hirvi vai karhu. Kyykäärme, joka talo jo tyystin hiljennyttyä keksi kivijalan lämmön, aiheuttaa yhä päänvaivaa. Onhan se ilmainen siivousapu, ei ole keväisin pihamaa täynnä myyrien kuopioita eikä tuvan pöytä talven jäljiltä pilkotu hiiren paskoista.


Opetukset

Elämä Savossa, Keiteleellä, Sulkavanjärvellä, Järvenpäässä kelpaisi oppikirjaksi yliopistojen väelle ja politiikan vihreille.

  • Pienviljelytalous oli hiilineutraalimpaa kuin Marinin hallituksen julistukset konsanaan. Tämän on myös tiede, Ilmatieteen laitoksen tutkimus todistanut.
  • Pienviljytalous hoiti metsiä tavalla jota nyt suurena uutuutena julistetaan. Metsä oli jatkuvapeitteistä sekametsää.
  • Elämä huokui innostusta, iloista tekemistä, itsellisyyttä, kannustavuutta, omaehtoisuutta. Tänään tuo kaikki on lähestulkoon kadonnut, ainakin suurelta osalta ihmisiä. Tänään anellaan, riiputaan toisista, vihastutaan, itketään, masennutaan, päädytään itsetuhoisiksi.

 

Poliittinen kodittomuus

Tänään ylenkatse aiempien vuosikymmenten elämänmuotoja kohtaan kattaa valtaosan poliittista ja kulttuurista kenttää. Urbaani ylimielisyys on rajaton. Vasemmistopuolueet ovat työmarkkinain ja ay-liikkeen asiainhoitajia. Sinne meni sotienjälkeinen SKDL. Keskusta, entinen maalaisliitto on imeytynyt liike-elämän kylkeen, hokee Euroopan talouden pelastamisen auvoa. Syvin viha maaseudun ihmisiä ja elämistä kohtaan löytyy vihreistä. Sitä löytyy myös niinsanotuista luonnonsuojelijoista. 1960-luvulla suojelijat lahjottiin myöntymällä pieniin erillispläntteihin kuin intiaanireservaatit amerikoissa. Plänteiltä ihmiset ajettiin pois. Siitä sikisi pysyvä vihamielisyys vähäväkisiä kohtaan.