"Suomen menestystarina"

 


Mikähän sukupolvi kyseessä?


Suomi on menestystarina, sanotaan. Nyt kerron mitä se tarkoittaa. 

Reittu, työmies Taipaleen kylästä, oli syntynyt 1902. Mitään koulua hän ei ollut käynyt. Keisarin asetus kansakouluista oli annettu 1858 (hävityn sodan hyvittämiseksi) mutta eivät koulut vähäväkisiä tavoittaneet. Nimensä Reittu piirsi kummallisena käppyränä, muuta ei osannut kirjoittaa. Lukemaan oli jotenkin oppinut ja kova olikin lehteä lukemaan. Suoraksi jäykistynyt etusormi sojotti lehden reunan yli. Tietyömaalla kiviporaa pidellessä lekamies oli jysäyttänyt sormen poraakin jäykemmäksi.

Noina aikoina maaseudun väestö paisui, ilman hoputusta. Työmiehiä liikehti pitkin pitäjiä, moni maantie puhkaistiin salojen ja mäkien läpi, työvälineinä hevonen, kärry, pora ja poka. Ihmiskunnan historian typerin sana - oppivelvollisuus - keksittiin ja säädettiin laiksi 1928. Tutkijaa uskoaksemme motiivina ei ollut kansan sivistäminen vaan: 1) kansan hallinta, 2) kansaan kohdistuva pelko, sisällissodasta oli muutama vuosi, 3) liikemiehet alkoivat haalia työvoimaa.

Vuosikymmenen tai parin ajan vallitsi kansakoulubuumi, koulu kohosi ties joka kylään.

Kansakoulujen rakentamista seurasi oppikouluinnostus. Oppikoulut imivät samaa väestöaaltoa mitä kansakoulut aiemmin. Oppikoulu pystytettiin miltei joka kuntaan.   

Muutama vuosikymmen myöhemmin oli vuorossa yliopistojen perustamisaalto. Yliopistoja kohosi eri puolille maata.

Päällisin puolin edistys oli edistystä. Sosiaalista kiertoa oli jonkin verran. Vahingossa Reitunkin poika lipsahti oppikouluun ja sieltä yliopistoon. Yliopistossa tie alkoi jo mutkistua. Nipin napin selvisi ovesta ulos kädessä jonkin sortin paperi. Yliopisto-oppien vieraus oli iskenyt viiman lailla, ne tuntuivat yhtä vierailta kuin Elle Marjan kokemus elokuvassa Saamenveri. Kun suvussa ei ollut tohtoria eikä professoria eikä muuta Helsingin viisasta, ei viisastelun maailmassa porskuttelu ollut yhtä luonnollista kuin palmioilla tai thessleffeillä, kultalusikkaväellä.  

Työelämä oli täyttä teatteria, paino molemmissa sanoissa. Loppua kohti teatraalisuus vain kasvoi. Mutta kun sosiaalisia portaita oli jo asteltu, niin miksei pärjäisi valtion tulosjohtajienkin kanssa. Uiskentelun taito siinä koheni. Tulosohjauksien onttous, vieraus, vastenmielisyys ja vihamielisyys oli ilmiselvä mutta saattoihan siinä itseään sivistää, käydä seminaarit ja kirjailla blogit. Sen ajan peliteoriaa ja peliteollisuutta se oli. Vaikka samanlaisena se jatkuu tänäkin päivänä. Valtion tulosjohtajat, virkamiespuheenvuorojen kirjoittajat luulevat että heidät otetaan vakavasti.  

Reitun pojan ikätoverit, miten heille kävi. Heitä varten rakennettiin kasarmien saaristo (aiempi rinnakkaisilmiö löytyi idempää, vankileirien saaristo). Suomessa kasarmien saaristolle annettiin hienohkoja nimiä: palvelukoti, vanhuspalvelut. Puoli vuosisataa aiemmin Helsingin viisas oli kirjoittanut kirjan Kasarmeja lapsillemme. Kirja varoitti ettei maasta pidä rakentaa kasarmia. Toisin kävi, Reitun jälkeläiset kasattiin ensin betonikasarmeihin, seuraavaksi vanhuskasarmeihin.  

Kasarmieläjien, eli siis kuolevaisten lastenlapset ja heidän lapsensa yrittävät tänään selviytyä, mutta kertovat olevansa uupuneita, ahdistuneita ja suorituspakkoihin väsyneitä. Lukiolaiset tulevat yliopistoon valmiiksi uupuneina, kertoo heitä hoivannut professori. Yliopistossa opiskelijoita vaivaa joka nipukkaan tunkeva ahdistus, kertoo johtavan opiskelijalehden toimittaja (tässä linkki). Koulutuksen tutkijat kertovat kansan koulutususkosta ja sen pettämisestä.

Sellainen oli Suomen menestystarina. Kasarmien rautasänkyihin ja nuorten ahdistukseen se päättyi.

Iida Sofia Hirvonen: Kaikki ahdistaa.

Koulutuksen lupaukset ja koulutususko. Kasvatussosiologian vuosikirja II.