Hyvä, Aleksis (Kivi)

 

Suomalainen kirjallisuus ei oikein uppoa, se on jotenkin mielikuvituksetonta.

Juhani Aho oli pehmeä. Aho asennoituu syrjäiseen kansaa ylhäältä katsoen kuin Ilmari Kianto tai Joel Lehtonen tai edesmennyt Peter von Bagh, joka ylistää putkinotkoa osuvana kansankuvauksena. Syrjäinen kansa on pelkkä ihmettelijä, sivustakatsoja, mitään ymmärtämätön. Tällainen istuu myös aikamme poliittiseen ilmapiiriin ja syrjäisen kansan halveksuntaan. Eräskin tiedetoimittaja (Jarmo Salmela) sanoi juuri, että sosmedia on pelkkää kissankuvien jakelua.

En yhdy näkemykseen vanhasta kansasta häkeltyneinä kummastelijoina (Rautatie). He, tämä vanha kansa, olivat tarmokasta väkeä. He rakensivat omaa elinpiiriään, pystyttivät tupia ja kotia, rakensivat maata, he raivasivat, ottivat käyttöön uusia välineitä, koneita, lannoitteita, värkkejä. He veivät tavaraa markkinoille. Sitä sun tätä.

Tämä vanha kansa masennettiin rakennemuutoksilla" (sama toistuu tänä päivänä), heiltä vietiin arvo, heidät ajettiin maanpakoon tai urbaanikerjäläisiksi, toimeentulotukiloisiksi. Sitä he ja me olemme tänäkin päivänä.

Onko kirjailijaa joka ymmärtäisi tätä tapahtumaketjua ja olotilaa kuvata. Ei ole. Höpöttävät tissijuttujaan ja avioerojaan ja putouksia ja kuka tanssi kenenkin kanssa.

Aleksis Kivi, ehkä Väinö Linnakin - heidän tyypeissään on sentään iskevyyttä, omalähtöistä ylösrakentamista, kapinahenkeä, kykyä tulistua, tarttua kirveeseen Lallin lailla,  ei pelkkää höyryveturin hölmöä kummastelua.

Hyvä, Aleksis.