Mitä opin Helsingin työväen vapussa

 

Helsingissä kuuntelin vasemmiston (vas, sd, SAK) vappupuheet. Tiivistäen:

SAK:n Jarkko Eloranta kehui kahdesti maailman onnellisinta kansaa ja kuinka monin mittarein Suomi on maailman paras maa. - Hetkinen, olenko eksynyt oikeiston vappujuhlaan?

Onnellisuuskehunnan jälkeen Elorannan muut sanat kuulostivat retoriikalta, jota vappupuheen pitääkseen joutuu viljelemään.

Li Anderssonin puhetta kutsuisin sanalla tapahtumahistoria: tapahtumien pinnalla lautailua. Jo riittää -sanoissa ei mitään pahaa ja niin kai itsekin sanoisin, mutta silti: kuulostaa reunahuomautukselta.

Onko Suomen ja Euroopan vasemmisto onneaan puolustava tai siihen reunahuomautuksia tekevä?

Jotain kaipaan. En ole kolmekymppinen nainen joka toistelee metoota joka toisessa lauseessa. Olen periferiasta - aineellisesti ja henkisesti. Sellaista ei ay-liike, oikeistohallitus, vasemmisto tai edes tiede tunnista.

Helsingin vappujuhlan nimi oli 'työväen vappu'. Työväen? Sana tuntuu oudolta. En osaa kutsua itseäni työväeksi, en vaikka nousen aamulla varhain jotta ehtii tehdä. Mitä on työväki? Mitä he tarkoittavat työllä? Entä väki? En ole väkeä, olen yksin. Puuhani ei ole työtä. Kenelle he tuolla korokkeella puhuvat?

Kämpille astellessa mietin olisiko minulla filosofisempaa luettavaa tai jotain kallion luonteista. Sellaista mikä luo rakenteista perustaa eikä poukkoile uutistapahtumissa.

Helsingin vappujuhlassa mieltä ylensi juontaja. Juontaja joka uskalsi lausua itse kirjoittamansa runon "kautta sen että nimeni on Vappu" (Vappu Nalbantoglu). Mieltä ylensi myös ne nuoret tytöt joilla jalka kimmahti kohti taivastal

Mutta hei - siinähän se vastaus tulikin. Vastaus siihen mitä puuttuu. Maailma on runoutta, maailma on liikettä, taivaan tavoittelua. Siitä minä kirjoitan.