Hehku - Minna Canth

 

Asento on uhmakas, sanoissa hehku. Kädet nousevat naisellisessa kaaressa, viuhkaksi ojentuneet sormet viskovat syytöksiä.

Hän esittää Minna Canthia, teatterissa torin laidalla. Kansalliseksi teatteria kutsutaan, mikähän siinä on kansallista. Minna Canth pakeni Jyväskylästä, kotiäidiksi hänet olisi sijattu, kynäily kielletty. Kuopiossakin äkkiväärää karsastettiin. Mekastaa nyt Savon köyhistä, hyökätä hyväntekijöihin. Kotitalo Kuopiossa murenee tänään, sieto poissa. Täällä, torin laidan teatterissa Helsingissä nuori Minna pulppuaa intuitiivista intelligenssiä - fiiniä kriitikkoa lainatakseni.

Vanhemmiten Minna jäi - teatterin mukaan - oman elämänsä sivustakatsojaksi. Monenko kohtalo sivullisuus olikaan tuolloin ja on tänään. Jaakko Juteinin ’arvon mekin ansaitsemme’ poltettiin Viipurin torilla. Daniel Europeus kuoli katuojaan Pietarissa. Aleksis Kivi teljettiin Lapinlahden nurkkahuoneeseen ja lopulta maantien varren olkiseen sänkyyn. Sisällissota oli sosiaalista sysäämistä, kertoo tutkija Lavaklubilla. Henki elää, sodan muistovuonna Sanoma pyörittää mediatorillaan videota, jossa korskea Mannerheim ratsastaa kulkueen kärjessä kättä kokardiin nostellen. 

Canth-näytelmän loppuun on istutettu pätkä Anton Tsehovia, alakuloksi, melankoliaksi puettuna. Tarkoittavatko näytelmän tekijät, Seppo Parkkinen, Kaisa Korhonen ja keitä heitä on, että kääntyy elomme alakuloksi, alistumiseksi, melankoliaksi. Itseäänkö nämä korhoset esittävät?

Ei, ei käänny.

Hehku hulmahtaa. Liekki kohottaa.

Alakuloon vajattuja Suomi toki on täynnään. Siinäkö Suomen Menestystarina, se mitä ne juhlivat. Ei, ei todella. Kynämme kulkee, sormemme käy. Torppa on minun, pystyssäpäin. Näsijärvi työntää ja Pyhäjärvi vetää, sanoi Viita, koski ei pysähdy.

Canth-näytelmän Tsehov-tulkinta antaa väärän kuvan, vie terän, antaa väärän kuvan Minnasta, ja Antonista. Tsehov oli lääkäri, havainnoi tarkasti, näki silmin ja käsin ihmisten alakulon ja sivullisuuden, määritti taudin, avasi laukun, kirjoitti ohjelman Venäjän maalle ja maailmalle:

”Mä oon tämmönen oman elämäni sivuhenkilö ... Kansa on raakaa ja sivistymätöntä ... Mitä on todellinen lahjakkuus? Se on uskallusta, avoimuutta, näkemystä, se on hengen lentoa. Se istuttaa puuntaimen, näkee mitä siitä kasvaa tuhannen vuoden päästä ... Entisistä kylistä, navetoista, luostareista ja myllyistä ei ole tietoakaan ... tää kuva osoittaa toistuvaa rappeutumista, joka voi ehkä jatkua vielä 10 - 15 vuotta ... jos nää tuhotut metsät olisi korvattu ajoteillä ja rautatiekiskoilla, jos täällä nousisi kouluja ja tehtaita, maanviljelijät olisivat terveempiä ja sivistyneempiä ... me eletään vaan tässä ja nyt ... Ennen täällä kaikki teki työtä, omia hommiaan ... te toitte semmosen totaalisen ajelehtimisen ja toimettomuuden ja tartutitte sen meihin kaikkiin ... kylvätte hävitystä joka puolelle ... Mene, mene, mene ... Niin surkee olo.”

Tsehovin kynästä, Vanja-enosta ovat nuo sanat. Anton ja Minna, sisar ja veli. Vaikea löytää tuollaista tämän päivän oksasilta, puhdistajilta.

Tsehov oli kansanystävä, narodnikki, sosiaalikriitikko, arojen maan uudistaja, malliksi meille, torin laidalla. Minna taas oli työmiehen ystävä, kiviporan pystyttäjä.

Minna Canthin aika, 1800-luvun loppu oli sosiaalikritiikin aikaa Suomessa ja Venäjällä. Kansanystävät näkivä maaorjuuden lakkauttamisen näennäisyyden, vaativat maareformia, kehittää Venäjän maaseutua. Näkisimmekö tänään kulturellin, kansalaislähtöisen maan? Työläisretoriikkaan iskeytyneet bolsoit omivat vallan, tuhosivat muut ja maaseudun asujat. Kuinka surullista onkaan tänään ajaa maantietä Tallinnasta Tarttoon. Joka hetki näet tyhjättyjä pihapiirejä, pellonlaittaja viety ja surmattu, vanhat pihapuut kertovat missä joskus rakettiin, harmaa vajoava talo.

Nummisuutareissaan torinlaidan teatteri Helsingissä luo kuvaa, kuinka suutareitten riemu kääntyy uskonhouraksi. Jos tämä on Kivi, kivi on pehmo, kaukana Minnan henki. Kansallisteatteri kuvaa kansan alakulona ja hourana, siinä kaikki, akujen nauruna. Muutakin on yritetty: Saarijärven Marko Tapio kumosi Väinö Linnaa, etsiytyi pään sisälle, sosiaaliseen olemiseen, hysterian synnyille, kosken kahleille. Juice Leskinen herjasi herran, mutta jäi hovipelleksi, tutkijain vitsiksi. Alataloa ei voi edes mainita, pikkupelle, virralle varren. Kautta aikain terävin näkijä Suomessa on ollut ja sellaisena pysyy Lauri Viita. Koki liian vahvasti, vajosi välillä alakuloon, juoppo ajoi yli, suurin suru tässä maassa. Mirkka Rekola runoili tyhjyyden tunteesta, näki aikamme valtaisimman ilmiön. Ilmiötutkijat, nämä mitään näkemättömät, akateemiset hourailijat. Tyhjää täys, tämä onnen maa.

Eli siis, kummin päin. Taistelu, uhma ja liekin loimu, kosken kuohu. Vai houre ja voiman kato, tyhjän voitto, mielestä miehen ja naisen.

Canth-näytelmän alakulo ei ole tosi. Kuvalla mitätöidään itsetuntomme, ja tunnon nousu. Se alentaa meidät. Ajelehtijoina, sivullisina, tunneohjattavina meidät esitetään. Professori Herne sen viimeistään kertoo.

Cecilen hehku, kädennousu, älköön vaipuko. Cecile näyttelee Minnaa. Naisellisessa kaaressa nousevat kädet, viuhkaksi ojentuneet sormet viskovat syytöksiä.

Tänään Suomessa eletään uusbolsevismin aikaa. Demokratia kavennetaan enemmistön saneluksi vähemmistön yli, tänään yhden, huomenna toisen. Niistä, yhdestä tänään, toisesta huomenna koostuu kansa. Lakinne ja järjestyksenne, nehän minun pitikin ampua.

Narreiksi meitä asemoidaan, jyväskylän kotiäideiksi. Pauhatkaa nettisivuilla, tehkään aloitteita, kari on ulkona, perustakaa puolueita, kerätkää listoja, äänestäkää tietämättä mitä.

Pyritteköhän te oikeaan paikkaan, kysyi Jan Vapaavuori edustajaehdokkailta Tiedekulmassa.

Tässä ajassa ihminen ei ole omansa hehku. Hän on kohde, palvelun tai siirron, tulonlirun, ylenkatseen. Vahdittava, kerran kuussa työtön haastetaan ja haaskataan. Työorjuus ja 1800-luvun maaorjuus, yksi ja sama.

Ei mennä ihmisen sisään, ei ymmärretä ihmisen mieltä. Puhutaan ulkoista, kohtuuhintaista, palvelua, kiinniottoa. Ongelma, Helsingissä erin, koskee olemista, mielen mieltä, eksistenssiä: sivullisuus omassa elämässään, tyhjyyden tunne, yksinäisyys, ihmisten piiloutuminen kännyn taa, katukulttuurin tympeys. Itsetunto, ilo ja keskinäisyys kadonnut.

Ehdokkaat ja edustajat hakeutuu toistensa seuraan, taputtaa, nauraa, halaa ja ruttaa toisiaan, ojentaa posken, sitten toisen. Muita ei ole. Eivät ole olevia, vailla oloa ovat, muut. Maailma hiljenee, pihan piiri tyhjenee, sisäpiiri raikaa. 

Nauru kaupungintalolla, politiikan pöydässä, liikelounaalla. Minna Canthin päivänä.