Fil. tohtori Eeva Raunelan arviointi kirjastani

 

Nyt tuli luettua jotain aika hienoa, suorastaan riemastuttavaa. Mietin, mikä tekstistä teki riemastuttavan, vaikka se ei missään nimessä hauska ollut. Joitain kirjoja saatan lukea puoli vuotta, jotkin yhdessä illassa. Tämä kuuluu jälkimmäisiin. Ja tässä riemastuttavuusanalyysi tästä kirjasta!

Riemastuttavaa luettavaa

Ihmisten ja mannerten liikunnot - kuvat ja mielikuvat (2020, kirj. Juhani Kahelin) ei olisi päätynyt luettavakseni, ellen olisi sitä saanut syntymäpäivälahjaksi. Kirja on nimittäin omakustanne eikä näin ollen todennäköisesti ensimmäisenä silmieni edessä kirjaston uutuuksia-hyllyssä. Ihan varma en ole, olisinko luettavakseni ottanut, ruskeasävyinen kansi ei ole kovin houkutteleva ja kuvasta ei ihan saa selvää, mitä lapset rakentavat - asia kyllä tulee ilmi myöhemmin tekstissä. Mutta kirjan nimi on h o u k u t t e l e v a! ”Ihmisten ja mannerten liikunnot” on otsikko, jossa jokainen sana kuvaa omia mielenkiinnon kohteitani: ihmisiä, heidän asuinpaikkojaan sekä heidän ja niiden liikehdintää yhdessä ja erikseen. Liikunnot on enemmän kuin liike tai liikkuminen, sanassa on jotain edestakaisuutta, pohdintaa siirtymisestä paikasta toiseen sekä myös paluuta. ”Kuvat ja mielikuvat” lupaavat tuokioita ja hetkiä koko maailman parissa.

Selaan sisällyksen otsikot, mutta koska en koskaan lue takakansitekstejä ja tällä kertaa en etsi mitään erityistä kohtaa kirjassa, aloitan lukemisen. Luen koko kirjan kahdessa osassa, saman illan aikana. En voi laskea kirjaa käsistäni. Se on riemastuttava. Kahelin on matkustellut paljon, ottanut selvää paikkojen historiasta ja kertoo niistä mukavan lyhyissä luvuissa. Riemastuttavaa on se, että joudun useaan otteeseen hieraisemaan silmiäni, katsomaan ja palaamaan rivejä taaksepäin nähdäkseni mitä minä juuri luinkaan!

Kun aiemmin olen tehnyt saman, palannut taaksepäin tekstissä, esimerkiksi blogeja tai sosiaalisen median päivityksiä lukiessani, olen saattanut hieraista silmiäni ja palata epäuskoisena taaksepäin vain todetakseni kiukkuni kasvavan. Olen pettyneenä todennut puolimatkojen, hankamäkien ja halla- ahojen kannattajien kaltaisten ihmisten viskovan vihaansa ihmisiä kohtaan, joita eivät tunne eivätkä halua tuntea. Omaa agendaansa ajavat ahdasmieliset oman etunsa ajajat saavat minut vetäytymään syvemmälle puutarhaani.

Mutta Kahelinin teos riemastuttaa minua ja ilolla palaan rivejä taaksepäin. Joudun poistumaan kuplastani monta kertaa. Se johtuu siitä, että Kahelin tekee puhtaita havaintoja ja yhdistää ihmisten ja mannerten historian ja nykypäivän siihen, mitä juuri nyt tapahtuu Suomessa. Kaksituhatta vuotta ei ole mitään, vaikka sukupolvia väliin mahtuu vaikka kuinka. Ei ole mitään vuosituhansia, jos miettii, kuinka vähän olemme siinä ajassa oppineet ihmisinä ihmisistä ja ihmisyydestä. Vuosisatojen takainen orjakauppa saa kasvot tämän päivän pakolaiskysymyksissä, viivottimella vedetyt valtioiden rajat näkyvät kansojen kipuiluna tänään enemmän kuin koskaan.

Palaan sisällysluetteloon: Viisauden kato, Herkkyden kato, Maailma hakee itseään ja Maailmasta ylijääneet kertovat juuri siitä, mitä luen. Provosoivatkaan alaotsikot eivät liioittele yhtään: Sisäisesti kaunis ei voi olla kuuliainen, EU elvyttää orjatalouden, Pompeji kuin Helsingin Kumpula.

Jossain vaiheessa iltaa yritän katsoa tuloshakuisesti, kuinka monta sivua olen lukenut. Hämmästyn, sivunumerot puuttuvat niin lehdiltä kuin sisällyksestäkin. Kirja ei anna mahdollisuutta muuhun kuin kuviin ja mielikuviin. Hymähdän omalle tuloksellisuusajattelulleni nopeasta lukemisesta ja hidastan. Jäin kiinni siitä, mistä teksti rivien välissä moittii: ihan kuin maailmassa olisi kyse siitä, miten kaiken saisi hyödynnettyä nopeimmin, vaikkapa ajan.

Riemastuttavaa on, että vaikka Kahelin ei havaintojensa rinnalla yhtään peittele omia näkemyksiään, en löydä häneltä mitään varsinaista agendaa. Motiivit kirjan kirjoittamiselle toki ovat, ”avata lukkiumia” ja ”ajatuksen täytyy saada karata jos siltä tuntuu”, pari mainitakseni. Agendaa ei löydy, ja se johtunee siitä, että ”pohjavireenä tässä kirjassa silti on vankka asiallisuus.” Kahelin kertoo, mitä on lukenut, nähnyt ja niistä ajatellut. Riemastun siitäkin, että saan lukemalleni Jonathan Lyonsin Viisauden talo -kirjalle jonkinlaisen ajattelullisen kontekstin sekä siitä, miten luotettavina pitämiäni instituutioita ryöpytetään lyhyillä, mutta painokkailla virkkeillä: ”Pohjoisessa kiertotalous on vuosituhantista. Porojen lisäksi myös ihmiset kiersivät. Helsingin, Brysselin, Sitran tai Helsuksen viisaat eivät tätä tiedä eivätkä ymmärrä.” ”Kansanterveys ja ihmisten ilo ei ole Greenpeacen fokuksessa.” Hetkinen, mitäs minä juuri luinkaan? Palataanpas takaisin. Konteksti huomioiden ymmärrän, miksi ryöpytykset tulevat. Riemastun siitä, että oma kuplani reikiintyy ja näen pidemmälle.

Oma ammatillinen taustani vaikuttaa lukukokemukseen. Näen harmikseni paljon kieleen liittyviä toisinmuotoilua tarvitsevia kohtia - ihan joitain asiavirheitäkin. Sanailusta osansa saava senioritalo, jossa äitinikin asuu, Arabianrannan Loppukiri ei ole nimeltään Loppusuora, vaan Loppu k i r i. Lukuisat pienellä kirjoitetut maiden ja valtioiden nimet häiritsevät. Jotain säännönmukaisuutta noissa virheissäkin on. Ne luovat tyylin, jossa havaintoihin yhdistyy jonkinasteinen kyynisyys olematta kuitenkaan masentavaa.

Harvoin saan luettavakseni asiatekstiä, josta puuttuu oman edun tavoittelu tai jonkinasteinen (kaupallinen tms.)agenda. Riemastuttavaksi luettavaksi tekstin tekee se, että se jättää lukijan täysin vapaaksi muodostamaan omat ajatuksensa.

Ihmisten ja mannerten liikunnot - kuvat ja mielikuvat edustaa minulle harvinaista tekstityyppiä, joka on täysin itsenäistä ajattelua. Arvaan, että tyylistä joko pitää tai ei pidä. Minä pidän. Toivottavasti kaksi seuraavaa osaa tulevat pian. Ups! Sitten, kun niiden aika on.

 

* * *

Eeva Raunela on filosofian tohtori kasvatustieteen alalla ja Steinerkasvatus-lehden päätoimittaja