EVAn pamfletti on perattava tarkasti läpi

 

Kansanravintola Tenhossa kuuluu pukeutua punaiseen. Ironia paistaa läpi. Emilia Kullaksen ja Tuija Siltamäen kirkaspuna symboloi asennetta, jolla EVAn väki uskoo voivansa ohjata ihmisten mieliä.

Matti Apunen oli pyytänyt Tuija Siltamäkeä kirjoittamaan EVAlle pamfletin. Apunen, aiemmin EVAn toimitusjohtaja, on Tampereen yliopiston armollinen työelämäprofessori ja totuudentietäjä Ylen AamuTv:ssä. Siltamäki on Ylen blogisti. Ylen pääjohtaja Jouko Jokinen seisoo Apusen, Kullaksen ja Siltamäen rinnalla Tenhon näyttämöllä, kutsuttuna. Siinä poseeraa suomalainen hyvinvointivaltio: kaksi talousoligarkkia, kaksi mediaoligarkkia, yksi oligarkkiharjoittelija. Asetelma kertoo, kenellä on sananvalta. Puheella sananvapaudesta muiden kohdalla ei ole merkitystä.

Suojakilvekseen EVA on pyytänyt kolme vihreää naista: Bella Forsgren, Sanni Lehtinen, Tuija Siltamäki. Neljäskin eli Ylen toimittaja Sundström kuulunee samaan sarjaan. Vihreän suojakilven käytöstä on tullut maan tapa yritysten, ay-liittojen ja yliopiston tilaisuuksissa; tästä ilmiöstä onkin tehtävä erillinen tutkielma.

Tenhon tilaisuus tuo mieleen Ylen sohvaperunan tai Venäjän Bussy riotin. Älymystö on houkuteltu paikalle rahalla vailla rajaa. Ilmainen kirja kainaloon, viini- ja olutlasi käteen, pitsa purtavaksi, sipsit murtaviksi. Ota ja nauti, näytös alkaa. Vertaapa: jos me kadun ihmiset teemme kirjan, maksaako joku, välittääkö kukaan, mainostaako Yle, HS tai MTV.

EVAn johtaja Emilia Kullas aloittaa näytöksen kertomalla miten päivä on täyttynyt EVAn pamfletin mediapauhannasta. HS kiiruhtaa ylistämään pamflettia sivukaupalla korostaen tärkeintä sanomaa: älkää yrittäkö vaikuttaa (Zizek).

EVAn kirjalla on ansiokin, varmaan tahaton; siitä näkee kuinka sikin sokin kulkee aatosten virta nykysuomessa. Ihmiset asuvat luolissaan, näkevät maailmasta siivun, luulevat sitä koko universumiksi ja syyttelevät muita kun eivät tajua. Suomi on luolaihmisten maa.

Myös sokkoisuudella on hyvä puoli: välillä joku näkee terävästi, niin myös Siltamäki. Yhtä usein menee pieleen, niin myös Siltamäellä ja EVAlla.

Alla olevat poiminnat Nuoriso, pilalla -kirjasta ovat kursivoituja. Sivunumerot suluissa.

 

Yltäkylläiset ja itsetuntoiset

– Tämä yltäkylläisyys, vaurastumisen valtava vauhti (sivut 19 ja 22).
– Moni meistä voi etsiä omaa juttua vailla suuria huolia toimeentulosta (52).
– Y-sukupolvi (1980-luvulla syntyneet) on kasvanut ennennäkemättömän vaurauden ajassa. Lapsuutta määrittivät kaupallisen populaarikulttuurin tuotteet, hyvien ihmisten ultrabra ja Oi beibi (28).
– Yhteiskunnan yksilöllistymiskehitys on seurausta pitkään jatkuneesta talouskasvusta. Sen hienoin puoli on vapaus (52).
– Puoli vuosisataa jatkuneen elintason nousun ansiosta ihmisten itsetunto on nousussa (71).
– Suomi on monella mittarilla maailman kärjessä (34).
– Nuoruudelle olennainen identiteetin rakentaminen on tiiviisti sidoksissa kuluttamiseen. Kulutusvalinnoista on tullut nuorille luonteva poliittisen osallistumisen tapa (29).
– Merkityksellisyyden metsästämisestä on tullut mahdollista vasta modernissa palveluyhteiskunnassa (70).

Ei EVA Tuija Siltamäkeä turhaan kirjoittajaksi pyytänyt. Yleistävät yltäkylläisyytensä yleiseksi totuudeksi.

Vaurastumisen ansiosta ihmisten itsetunto on nousussa, EVAn kirja kertoo. Kuitenkin mm. Yle on juuri uutisoinut masennuksen yleisyydestä. Suomi on masennuksen valtakunta, kirjoittaa Pekka Sauri. Mediat ja professiot syyllistävät masentuneita populisteiksi. Aiempia ikäpolvia pilkataan. Kaiken tämän EVAn pamfletti pyyhkäisee piiloon.

 

Tyhjyys, tyhmyys ja hurmoksellisuus

– Nykyisen elämänmenon ja nykyisten demokratioiden täydellinen tyhjyys, Zizek (107).
– Mitä nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa on edes mahdollista tehdä? Vaikuttaminen vaatii kekseliäisyyttä ja vaivannäköä (110). Parempi olla tekemättä mitään (Zizek).
– Julkinen sektori tyhmentyy entisestään 2020-luvulla (108).
– Puoluekokousten ja SYL:n liittareiden hurmoksellisuus (95).

Näitä väittämiä kannattaa pohtia. Tuskin ne kaikilta osin oikeaan osuvat mutta tuskin vääräänkään.

Puolueet ja ylioppilaskunnat elävät valtion rahalla tai opiskelijain pakkomaksuilla. Rahan runsaudesta kumpuaa puoluekokousten ja liittareiden (SYL) hurmoshenki. Kokoukset ovat viisauksien saarekkeita tyhmyyden valtameren keskellä.

Julkinen sektori tyhmentyy! Tässäpä onkin tutkimusteema Suomen Akatemian Strategisen Neuvoston rahoitettavaksi. Populismitutkijat saisivat työlleen vaihtelua. Jos tänään menet mihin tahansa seminaariin (usein tiedelähtöiseen) jossa kerrotaan julkisen vallan tekemisistä, olipa se tiedeneuvontaa tai kestävää kehitystä, voi kuinka vierasta, ei kosketa, paitsi ehkä pahassa. Tyhmältä se joskus kuulostaa. Kadotkoon nykyvaltio.

Kysymys vailla vertaa: mitä nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa voi tehdä. Vaatii kekseliäisyyttä ja vaivannäköä. Kiitos EVA, tässä olet oikealla asialla, kerrot totuuden. Politiikan professio elää korkeuksissaan. Keloutuneet instituutiot takaavat professioluokan pysyvyyden. STTK:n seminaarin juhlapuheessa 25.2. Maria Ohisalo mainitsi kuinka he, kaksi ministeriötä tulosohjaavat sitä tai tätä. Professiokieli tarttuu nopeasti. Meitä tulosohjataan, luojan kiitos.

Elämänmenon tyhjyys ja alisteisuus ahdistaa keski-ikäisiä tai ikäisiä yhtä lailla kuin nuoria.

 

Yhtenäiskulttuuri – missähän sellaista oli

– Yhtenäiskulttuurin murruttua sukupolvikokemuksia on entistäkin vaikeampi määritellä (16).
– Yhtenäiskulttuurin murruttua ei yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ole niin kiinteää suhdetta kuin menneinä vuosikymmeninä (17).

Tällaiset lausahdukset vievät kirjoittajalta – olkoon tohtori tai toimittaja – uskottavuuden. Mikä ihmeen yhtenäiskulttuuri? Onko sellainen muka ollut? Mistä Siltamäki – tai yliopiston tutkijat – sen tietävät? Yhtenäiskulttuuri (yhtä hyvin sana moderni) heitetään sivulauseessa itsestäänselvyytenä. Vaalien alla kuuntelin Oodissa Helsinki Demoksen tilaisuutta, vetäjänä Aleksi Neuvonen, paneelissa Atte Harjanne, Atte Ahokas, pari lukiolaista Etelä-Tapiolan lukiosta (miksi juuri sieltä) ja jokunen muu. Syvästi syyllistäen hoettiin edeltävän sukupolven (tai maalaiskansan) tyhmyyttä ja rikkeitä.

Puhe sukupolvista ja aiemman sukupolven yhtenäiskulttuurista on näköharha, harhaluulo, epätosi. Sukupolven sisällä on koettu alistamista, pakottamista, heitteillejättöä, yksin jääneiden äitien kaivoonhyppäämistä. Pakkovaltaa vastaan on yritetty taistella. Yksilö on ollut voimaton, mutta niinpä vain Siltamäki ylistää yksilöllistymistä. Ihmiset karkotettiin elämänpiiristään, pakko-ohjattiin niinsanottuun työelämään. Siellä heidät alistettiin tulosohjaukseen, pisteytykseen, takuupalkoille tai ulos, ‘työnantajan’ (tämä on harhauttava sana) vallan alle vailla mieltä. Siinä on teidän sukupolvikokemuksenne ja yhtenäiskulttuurinne.

Sukupolven näkeminen yhtenäisenä mössönä kertoo nykyisen yhteiskuntatieteen ja akateemisen tutkimuksen köykäisyydestä. He luovat klimppikäsitteitä, yleistävät mielin määrin, väestöryhmien ristiriidoista ei hajuakaan. Kaikki samaan pussiin ja ylimielinen asenne perään: en kuuntele 60-70 -vuotiaita. Yliopistojen tutkijakuntaa voi syyttää tieteen köykäisyydestä ja siitä että ylimalka epätosi puhunta (‘sukupolvi’) rehottaa valtoimenaan. Tutkijoita kiinnostaa vain ‘tenure track’ eli omalla uralla nouseminen.

 

Ihmiskunnan tärkein tehtävä

– Ihmiskunnan tärkein tehtävä on ilmaston muutoksen torjuminen (114).
– Y- ja Z-sukupolvilla on käsissään aivan ensiluokkaisen tärkeä kollektiivinen projekti: ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja yhteiskunnan ekologinen jälleenrakennus (31).

Jos joku sanoo tietävänsä mikä on ihmiskunnan tärkein tehtävä, on syytä panna hälytyskellot soimaan ja lujaa. Tietäminen kaikkien muiden puolesta ja kaikkien nimissä on ajattelun, tietämisen ja tuntemisen diktatuuria. Tällaisen diktatuurin löydämme tänään monesta paikasta: EVAn ja Sitran julkaisuista, Tiedekulman paneeleista, eduskunnan portailta ja istuntosalista, ei vain oikealta laidalta.

Lievemmässä muodossa ajattelun ja tietämisen diktatuuri sisältyy sanontaan ”tietoon perustuva politiikka”, joskus jopa sanaan ”tiede”. Mitä on tieto? Mikä on tieteellistä? Mitä on tieteellisyys? Ketkä tiedettä tekevät, keiltä se on estynyt? Vilkaise kirjaa Tieto vai mielikuvat tai kirjaa Hyödyllisen tiedon piirit tai kirjaa Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää. (lähdeluettelo)

 

Evalainen konsensus

– Jotta nykyiset ja tulevat kriisit saataisiin ratkaistua, identiteettipolitiikan pitäisi väistyä konsensusajattelun tieltä (113).

Tenho-ravintolan riot-tapahtuman teema oli konsensus. Sanaa toistelivat Ylen toimittajat ja blogistit sekä modernin opiskelijaliikkeen kantavat voimat Sanni Lehtinen ja Jyväskylän Bella. Tervetuloa takaisin Koko Programmi Toimeen (KPT), Maamme-laulu soimaan Ullanlinnan kalliolle, siniristilippumme.

Tuija Siltamäki ja EVA, ettekö te juuri iloinneet kun yhdenmukaisuuden kulttuuri katosi menneen sukupolven myötä. Nyt te hoette samaa takaisin, yksimielisyyttä ja yhdenmukaisuutta. Eikö liberaalin demokratianne olemus olekaan pluralismi, elämäntapojen moninaisuus? Eikö ekologian perusta olekaan diversiteetti, monimuotoisuus? Olisipa Suomessa edes yksi filosofi joka osoittaisi puheittenne ristiriitaisuuden.

Konsensus on pakkovallan toinen nimi. Kiinassa on pakotettu konsensus.

 

Uhriutumiskulttuuri, pseudoahdistuminen

– Millaisia identiteettejä olemme itsellemme valinneet. Erityistä tunkua näyttää olevan uhrin asemaan (113).
– Korkeakouluopiskelijat ovat halukkaita näkemään itsensä sorrettuina ja haavoittuvina (59).
– Uhriutuminen ei ole rakentavaa.
– Mitä uhriutuminen tekee yhteiskunnalliselle toimeliaisuudelle. Ei kovin rakentavaa (113).
– Edessä on kollektiivinen poliittinen burnout ellei ahdistautuminen milloin persujen milloin ilmaston takia vähene. Samoin identiteettipoliittiset kierrokset (mm. 104).
– Pseudoaktiivisuus ja pöyristely legitimoi nykyisen vallan (107).

Juuri näin. Hyvä että joku uskaltaa tämän sanoa – sanopa sinä niin moneltako twitter-tililtä sinut heitetään ulos.

Persu-tilejä en twitterissä seuraa. Hommafoorum, mikä lie, ei kiinosta. Sitäkin enemmän seuraan sivistyneistöä, politiikan ja kaupunginjohtajien avustajia, politiikan ja muiden alojen tutkijoita. Välillä twitter on pakko sulkea, sitä ei kestä. Päivästä päivään, vuodesta toiseen samaa räksytystä. Eikö filosofian apulaisprofessorilla TUNI-yliopistossa ole muuta tehtävää kuin räksyttää persuille. Kunpa hän kirjoittaisi edes yhden filosofisen läpivalaisun persuistaan, sellainen tehoaisi sata kertaa enemmän kuin päivittäinen pikkuräksytys. On meilä akateeminen filosofia ja akateemikot. Tuo meno kääntyy itseään vastaan.

 

Identiteetti, representaatio, boomeri

– Identiteetteihin ripustautuminen lisää poliittista polarisaatiota, joka voi koitua ihmiskunnan kohtaloksi (114). Identiteettipoliittinen mylly (102, 103, 97). Kuinka paljon valtaa haluamme identiteeteille antaa (115).
– Meillä on pääsy koko maailmaan, mutta näemme siinä vain itsemme (112).
– Narsismi (112). Boomeri.
– Yliopiston kaikki luennot käsittelivät representaatiota (92).

Kun törmään sanaan representaatio, käännän sivua. Kymmenet kerrat olen yrittänyt oppia mitä representaatio tarkoittaa. Aina uudestaan olen yhtä ymmällä – mistä ne puhuvat. Akateeminen väki viisastelee keskenään. Tietäisiköhän komissaari ja Sitran johtaja Katainen, mitä representaatio tarkoittaa?

Identiteetti on välillä pyhä, välillä paha. Riippuu kuka puhuu ja puhuuko itsestään vai persuista. Nuoren sukupolven allianssi Elisa Gebhard kysyy, miksi tinkiä omasta identiteetistään. Pari lausetta myöhemmin hän tuomitsee hyvinvointivaltiota näivettävän identiteettipolitiikan.

Boomerista en tiedä muuta kuin että lapsiyliopistoa (Tampereen TUNI) edeltävässä yliopistossa oli Boomi-niminen ainekerho ja sillä boomerihallitus, usein fukseja.

 

Mitä on työelämä – elämäntyön toki ymmärtäisin

– Nuoret haluavat työelämältä perustavasti erilaista kuin aiemmat sukupolvet, suhtautuminen työhön poikkeaa merkittävästi aiemmasta (65).
– Nuoria kiinostavat edelleen kunnon ammatit eli ei syytä huoleen. Ei haahuilua, ei apurahahuovuttamista (61).

Mistä Tuija Siltamäki tietää aiempien sukupolvien tunnot? Omasta puolestani voin kertoa: oli aika jolloin palkkatyötä tehtiin antaumuksella. Sitten valtio ja muu julkishallinto yliopistoja myöten määriteltiin työnantajiksi ja meidät suorittajiksi, meitä alettiin pisteyttää kuin koiria, palkka mielivaltaisten pisteiden mukaan. Mikä pahinta, työn sisällöstä katosi mieli ja merkitys. Meistä tuli ulkoa ohjattuja, mekaanisia ja vierailta tuntuvien tavoitteiden pakkosuorittajia. Tämän käänteen (New Public Management) jälkeen työelämä oli pelkkää teatteria, pelkkää teatteria, pelkkää teatteria. Sitä se on tänäänkin, näin uskon. Työnantajaksi kutsuttua oli pakko puijata. ‘Työnantaja’ on harhauttava sana; esim. valtiolla ‘työnantaja’ on Suomen kansa, ei yksittäinen pöysti. Moni pakeni toistuville vuorotteluvapaille, joku sairasteli, joku kehittyi näyttelijäksi, joku löysi merkityksen ‘sivutyöstä’. Netti oli pelastus, blogeja alkoi syntyä, nyt on edetty kirjantekovaiheeseen. Siihen ei työnantajaa tarvita.

Tuija Siltamäki luulee että vasta nykynuoriso on törmännyt mielekkyyden tai merkityksen ongelmaan. Ei ei. Nuorten ’merkityksellisyyden etsintä’ vaikuttaa tänään jopa nössöltä.

Siltamäki panee aina vaan paremmaksi: työelämän realiteetit, todellisuus iskee vasten kasvoja, tavallinen keskiluokkainen työelämä, työura, perinteiset ehdot, palkkatyösuhde, nöyrä ja kunnollinen, ihan tavallinen palkkatyö, ihan vaan työ, kunnon ammatit, kaukana haahuilusta ja huovuttamisesta.

Tästä löytyykin EVAn pamfletin keskeisin sanoma: ei saa haahuilla, älkää yrittäkö vaikuttaa, olkaa tekemättä mitään (Zizek) paitsi nöyrää, kunnollista, keskiluokkaista työtä työnantajalle.

EVAn missio on elämän intensiteetin tuho, suuri tylsyys, kulttuurin kuolema ja perikato. Vastaus EVAlle olkoon Kiitos ei.

 

Mikä oli suurten ikäluokkien suuri tehtävä

– Hyvinvointivalton rakentaminen oli suurille ikäluokille suuri yhteiskunnallinen tehtävä (30).

Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio ovat harhauttavia, peitteleviä sanoja. Oliko hyvinvointivaltion rakentaminen muka kokonaisen sukupolven suuri tehtävä. Li Anderssonin sanoin tuo on paskapuhetta. Hyvinvointivaltio on peitenimi vallananastukselle joka kätkettiin osakeyhtiölakiin, työeläkejärjestelmään, eläkepääomien rajattomaan pakkokasaamiseen, työeläkerahastojen ja -yhtiöiden ohjausvaltaan yli yhteiskunnan (Triplat ja vastaavat), työmarkkinajärjestöjen johtajiston diktatoriseen saneluvaltaan. En siedä kuulla sanaa hyvinvointivaltio.

 

Alasajo

– Hyvinvointivaltion romahdus tai alasajo on tylsä näkökulmaharha ( 27-28).
– On liioiteltua väittää että kymmeniä miljardeja euroja kotitalouksille tulonsiirtoina maksava hyvinvointivaltio Suomi olisi jotenkin romahtanut (27).

Onkohan ‘kymmeniin miljardeihin’ lipsahtanut mukaan työeläkkeet. Työeläkkeet ovat ‘hyvinvointivaltion’ antiteesi, vastakohta, kumoaja, alasajoa. Työeläkkeillä betonoidaan tuloerot. Lisäksi työeläkerahastoilla ohjataan yhteiskunta sirkustaloudeksi.

Perusturvatuet pitäisi ainakin kaksinkertaistaa jotta ne vastaisivat 1990-luvun alun tasoa, sanovat vähemmän korruptoituneet tutkijat.

 

Unohda syrjäytyjät

– Köyhien ja syrjäytymisriskissä olevien osuus väestöstä on Suomessa pienenemään päin (24).

Miten EVAssa ja Vesterbackan säätiössä ymmärretään syrjäytyminen? Syrjäytyneitä on vain 40 000, kertoi konsulttiyliopiston dekaani Me-säätiön tilaisuudessa, kyllä me heidät taklataan, hän tyynnytteli. Meillä muilla menee tosi hyvin, dekaani lisäsi.

Voisiko syrjäytymistä olla muunkinlaista, ties iäkkäätkin. ”En kuuntele 60-70-vuotiaita” lipsautti eräs valtiopalkkainen toimija. Syrjäyttää voi myös yliopisto ja tiedemaailma. Suojakseen tiedemaailma on rakentanut ritualistisen hierarkian. Taannoin levisi aate että yliopistossa kaikki ovat yhdenvertaisia, ministeri laati lakiesityksen eduskunnalle. Sienten lailla alkoi putkahdella vastustavia elimiä, professorien liittoa, rehtorien neuvostoa, unifia, arenea, strategioita. Lakia ei avata, hokevat kanslerit ja ministerit tänään. Entä tieteen sisältöhierarkia, peerit. Syyskuussa kun lukuvuosi alkaa, he marssivat, päässä mustalakki, kädessä sauva, kaulassa ketju, sävelten tahdissa, eturivissä paikka, arvonsa tietävät, välillä vaikea erottaa ekstremismistä, pohjoismaisesta mikä se rintama oli. Yliopisto on maailman pysähtynein paikka tänään.

Eikö syrjäytymisestä kerro myös EVAn ja Siltamäen oma todistus siitä kuinka mahdotonta nykyisen poliittisen järjestelmän puitteissa on vaikuttaa.

 

Oudot sanonnat

– Politiikan yleiset lainalaisuudet (mm. sivu 103)

Mitä ovat politiikan lainalaisuudet? Politiikallahan säädetään lakeja, saatetaan muita lain alaisiksi, mutta että politiikka itse on lain alaista? Minkä lain?

– Työura, työnantaja (mm. sivut 83, 85 )

Siltamäki manaa alimpaan manalaan työkonsulttien puheet – tähän kritiikkiin yhdyn täydestä sydämestäni. Mutta Siltamäki sortuu itse samanlaiseen puhuntaan, käyttää sanoja työura, työnantaja. Filosofisesti ajatellen, voiko kukaan olla työn toiselle antaja. Eikä ihmisen tule urassa elää. Ura- ja antopuhunta on byrokraattiseen kieleen kätkettyä valtaa ylitse muiden, modernia orjuutta.

– Hyvien ihmisten suosikkibändi ultrabra, sanoo Siltamäki (102)

Siltamäki siis tietää keitä ovat hyvät ihmiset. Minä en hyviin kuulu koska en ole kuullut ultrabraata, en tiedä mitä sana tarkoittaa. Punapöksyinen Tuija lie oppinut sanan ultrabra ennen äiti-sanaa.

– Huovutus, haahuilu.

 

Mitä vanhemmat ikäluokat tekevät

– Mitä vanhemmat ikäluokat itse tekevät, Siltamäki kysyy (109). Tehkää jotain, hän käskee.
– Tosin kukaan ei tiedä mitä ‘tekeminen’ tai ‘jotain’ nykyään on (109).

En tiedä mihin sukupolveen, ikäluokkaan tai sukupuoleen kuulun mutta vastaan Siltamäelle silti. Tein kirjan, kokoan kahta seuraavaa, aiheina tiede ja kulttuuri. Twitterissä kommentoin harvakseltaan akateemisia uhrautujia mistä hyvästä he sulkevat minut ulos, plokkaavat. Plokkauskulttuurista aionkin laatia tutkielman. Jotain yritämme tehdä.

 

Tyhjä puhe työelämässä

– Työelämä on tyhjää puhetta pullollaan (69).
– Paskanjauhantabisnes, voimaannuttaminen, laatujohtaminen, fraasit, jargon, abstraktiot (76).

Tästä asiasta en voisi olla enempää yhtä mieltä. Kymmenet ja sadat kehittämispäivät olen käynyt. Opin ottamaan pari kirjaa mukaan ja varaamaan paikan takarivistä. Näin aika ei mennyt hukkaan.

Työministerinä ollessaan Lauri Ihalainen lanseerasi Euroopan (vai peräti maailman) parhaan työelämän Suomeen vuonna 2020. Se on siis tänään.

 

Kuka valitsee työelämäprofessorit?

Matti Apunen, sinä joka pyysit Tuija Siltamäkeä EVAn pamfletin kirjoittajaksi, miksi nostat palkkaa Tampereen yliopistosta? Siltamäki kertoo pamfletissaan, että Tampereen uusi yliopisto on päiväkotilasten koulu, Suomen johtava jargonyliopisto, konsulttien satiiri, wau. Nyt tämän siis todistaa itse EVAkin. Kuka valitsee työelämäprofessorit, Matti Apusen ja muut? Millä oikeutuksella? Mihin perustuen? Mitä rahoja käyttäen? Mitä yhteiskunnallista vaikuttavuutta tavoitellen? Miksi kaikki talousoligarkit valitaan työelämäprofessoreiksi: Sixten Korkman, Anne Brunila, Vesa Vihriälä, Matti Apunen, Pekka Mattila, Martti Hetemäki. Heillä on työhuoneet, on välineet, verkot, kahvinkeittimet, lehtien kolumnipalstat, aamuteeveet, sananvalta, heillä on jättieläkkeet ja lisää kertyy, palkan lisäksi. Niin kauan kuin meille ei kerrota, kuka ja millä oikeutuksella teidät yliopiston palkkalistalle nimeää, sananne olkoon nollanarvoinen, alle nollan.

 

Suurin suomalainen

– Siltamäki: Kun suomalaisia asetetaan suuruusjärjestykseen, suurin on tietysti Mannerheim (34).

Keväällä 1918 Mannerheim kiikaroi Näsijärven yli Tampereelle, suuntautti tykit kohti Raatihuonetta ja ilmoitutti parikymppisille tehtaantytöille että kohta jylisee. Suurinta suomalaisuutta?

 

Päätelmä kaikesta

Sikin sokin pälyilyn tilalle soisi ilmaantuvan syventävää ajattelua, mielellään filosofislähtöistä. Evalaista konsensusta se ei tarkoita. Ehkä sokraattista kyselyä, kvanttimekaanista ymmärrystä.

( tämä kirjoitus löytyy myös Uuden Suomen Puheenvuorosta, osoite:
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/juhanikahelin/evan-pamfletti-on-perattava-tarkasti-lapi/ )

 

Lähteitä ja lukemistoa

Tuija Siltamäki: Nuoriso, pilalla. Kuinka yltäkylläisyys saa meidät ajattelemaan vain itseämme. EVA pamfletti, 2020.

Masennus on kansantauti, joka vie varhaiseläkkeelle. Yle.

Pekka Sauri: Suomi on masennuksen valtakunta. MTV-kolumni 15.2.2020.

Elisa Gebhard: Onko yhteiskunta valmis yhtenäiskulttuurin jälkeiseen perhepolitiikkaan? Teoksessa Mistä luovumme, jos luovumme lapsista? STTK Pamflettisarja, 2020.

Carlo Rovelli: Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää. Ursan julkaisusarja 165, 2019.
(on kirja vailla vertaa)

Tieto vai mielikuvat? Kohtaamiset, representaatiot ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa.
Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 2019.

Juhani Kahelin: Ihmisten ja mannerten liikunnot – kuvat ja mielikuvat. 2020.
– Kirjan nettitilaus.